Oscareita odotellessa

Tuntuu oudolta, kun Oscar-palkinnot jaetaan vastan näin myöhään keväällä ja ettei monia elokuvia ole ollut mahdollista nähdä. Elokuvateatteriin ei voi mennä ja leffat päätyvät suoratoistopalveluihin hitaasti. Osan olen jo nähnyt, joitain elokuva odotan vielä kovasti nähtäväksi. Pyrkimyksenäni kuitenkin on katsoa niin monta ehdokkaana ollutta elokuvaa kuin on mahdollista. Oma listani tähtiarvioineen on täällä.

Muutoin on sellainen olo, että tämänvuotisten elokuvien taso on tasainen. Joukossa on harvinaisen paljon epätyypillisiä ehdokkaita - independent-elokuvia, ei Hollywoodin suurtuotantoja. Mikään ei pomppaa erikoisen ihmeellisenä esille, koska kelpo elokuvia on listalla niin monta.

Kun kävin ehdokaslistoja läpi ja erityisesti miespääosaehdokkaat kiinnittivät huomioni. Listassa on niin monta hyvää roolisuoritusta, että on todella vaikea veikata voittajaa. 

Alkuvuodesta näin Ma Rainey's Black Bottomin ja ajattelin ehdokkaat kuultuani, että ilman muuta Chadwick Boseman ansaitsee palkinnon ja kunnian postuumisti. Sitten katsoin Mankin ja ajattelin, että Gary Oldman oli aivan loistava roolissaan. Tällä viikolla vaikutuin Sound of Metal elokuvan Riz Ahmedista. Unohdin elokuvaa katsoessa, että kyseessä on näyttelijä ja elokuva - ei dokumentti. Vasta päivä elokuvan jälkeen ravistauduin tästä fiiliksestä. Minaria ja The Fatheria en ole nähnyt vielä, joten vaikea sanoa näiden kahden miespääosan suorituksesta mitään, mutta noita kolmea edeltävääkin olisi jo vaikea panna paremmusjärjestykseen.

Naisista Viola Davis oli Ma Rainey. Jälleen tuntui siltä, että kyseessä ei ollut rooli, vaan eläminen kyseisenä henkilönä. Vanessa Kirby oli riipaiseva Pieces of Woman -elokuvassa. Tämän elokuvan hienous oli myös alkukohtauksessa, joka jysähti suoraan kaikessa kauhistuttavuudessaan katsojan tajuntaan. Muiden elokuvien näkemistä vasta odotan. Nomadlandin Frances McDormandin näkemistä odotan Vappuna, hänestä kun on povattu tämän kategorian voittajaa.

Parhaiden elokuvien kategorian ehdokkaista olen niin ikään ehtinyt nähdä vasta osan. 

Mankille ennustettiin jo ilmestyessään monenlaisia palkintoja, mutta hirveästi en ole nähnyt elokuvaa hehkutettavan tavallisten katsojien keskuudessa. Nopeatempoisessa, nasevassa dialogissa yhdistyvät USA:n politiikka ja hollywoodilainen elämä. Tämän jälkeen oli pakko katsoa uudelleen Citizen Kane - ja Ihmemaa Oz. Gary Oldmanin lisäksi pidin myös naisroolien Amanda Seyfieldistä (mm. Mamma Mia) ja Lily Collinsista (mm. Emily in Paris, Phil Collinsin tytär).

Sound of Metal oli koskettava elokuva, joka vei katsojan kokemaan kuuloaistumusten kautta päähenkilön kokemusmaailmaa. Itse koin elokuvan vaikuttavan koko kehoon ja jäsentymättömiin tunnekokemuksiin, eli ei ollut kyse vain kuulemisesta (tai ei-kuulemisesta), vaan mitä tämä aistimus itsessä synnyttää. Ei ole helppoa hyväksyä ja sopeutua, päästää irti entisestä. 

The Trial of the Chicago 7 - Aron Sorkinin ohjaama oikeussalidraama tuntui ajankohtaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Sacha Baron Cohen tekee tässä muiden näyttelijöiden ohella todella hyvän ja elokuvaa kantavan roolisuorituksen.

Palkintoja ja elokuvia odotellessa!

 

Aasialaisia leffoja

Olen Helmet-elokuvahaasteen myötä innostunut aasialaisista elokuvista, erityisesti korealaisista ja japanilaisista leffoista. Siksi olin iloinen, kun bongasin Facebookissa Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaalin. Festari ei ole uusi, sitä on järjestetty monen vuoden ajan. Itselleni tämä kahdeksas festari oli kuitenkin ensimmäinen. Jos festivaali olisi järjestynyt normaaliin tapaan Helsingissä elokuvateatterissa, se olisi jäänyt minulta suurella todennäköisuudellä väliin. Nyt striimipalvelun kautta osallistuessani festari tulikin kotisohvalle ja siihen oli helppo osallistua. Samalla islantilainen villapaitani edistyi kymmeniä senttejä. Teknisiä vastoinkäymisiä oli parin elokuvan kohdalla, mutta sain niihin todella nopeaa ja ystävällistä apua festarin tekniseltä tuelta. Sain viestin jopa keskiyön jälkeen lähettämääni tukipyyntöön!

Aloitin katsomalla japanilaisen Aristrocrats -elokuvan. Leffassa nuoret ja rikkaat etsivät onnea järjestetystä avioliitosta. Elokuvan kautta japanilainen luokkayhteiskunta valottuu todella hienosti. Onnen löytäminen ei ole helppoa, vaikka osaisi käytöstavat ja olisi syntynyt hulppeisiin oloihin.

The House of Us tulee Etelä-Koreasta. Siinä lapset koettavat selviytyä kesälomalla ilman vanhempiaan. Yksinäinen teini-iän kynnyksellä oleva Hana adoptoi itselleen kauppamatkalla löytämänsä "pikkusiskot", ja alkaa tehdä heille ruokaa ja leikkiä heidän kanssaan. Suloinen leffa kertakaikkiaan.

Hold me Back on japanilainen romanttinen elokuva. Siitä tulee mieleen Amelié päähenkilön mielikuvituksen vuoksi. Sinkkuuteen eli sooloiluun tottunut Mitsuko tasapainoilee sen kanssa, haluaako luopua mielessään olevasta A:sta vai tutustua oikeaan poikaan, Tadaan. Plussaa leffalle vielä Roomassa käymisestä.

Money Has Four Legs on elämäni ensimmäinen burmalainen elokuva. Elokuva kertoo elokuvan tekemisestä sensuurin keskellä, rahapulasta, pankkiryöstöstä ja muistin menetyksestä. Hauska tapaus ja ihana ikkuna vieraaseen kulttuuriin.

Malu sijoittui Malesiaan ja Japaniin. Elokuva oli surumieleninen kertomus erilleen joutuvista sisaruksista, masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja selviämisyrityksen raskaudesta. Juurettomuus ja rakkauden puute on ilmeistä näiden naisten elämässä. Katsoessa on hyvä päästää irti pakosta tietää, kuka tämä on, mihin nyt siirryttiin - ja vain antaa elokuvan virran viedä. Matkan varrella alkaa hahmottaa, miten siirrytään ajasta ja henkilöstä toiseen. Erittäin kiinnostava elokuva. Olisi kiva nähdä toistekin ja keskustella tästä jonkun kanssa. Sopisi hyvin psykologisille leffafestareille.

Ainu Mosir oli todella kiinnostava japanilaisleffa, jossa tutustuttiin Ainuihin, Japanin alkuperäiskansaan. 14-vuotias Kanto eli vaikeaa elämänvaihetta isän kuoleman, murrosiän, oman identiteetin löytämisen ja yhteisön perinteisiin liittymisen kanssa. Japani on tunnustanut Ainujen olemassaolon vasta aivan viime vuosina. Heitä ei juurikaan ole käsitelty elokuvan keinoin, joten tämä oli ainutlaatuinen mahdollisuus siihen.

The Man Standing Next kertoo Etelä-Korean poliittisesta historiasta vuonna 1979. Silloinen presidentti salamurhattiin ja elokuva palaa aikaan juuri ennen tätä ja kertoo, mikä johti tapahtumiin. Melkoisen aggressiivista politiikkaa. Hahmottui myös se, että tuohon aikaan Pohjois- ja Etelä-Korean politiikan tyylien välillä ei tainnut vielä olla kovin suurta eroa. Demokratia ei vielä ollut rantautunut politiikan toteuttamisen tavaksi.

Cleaners filippiiniläisten katolista koulua käyvien nuorten elämää. Englantia sirottelevan sekakielen puhuminen ei näköjään ole harvinaista muuallakaan päin maailmaa. Myös kakkahuumori toimii eri maailman kolkissa. Amatöörinäyttelijät toivat elokuvaan autenttista kohellusta ja nuoruuden kipupaikkoja. Mustavalkoista elokuvaa tehostavat yliviivaustussilla värjätyt yksityiskohdat.

Coalesce tulee Kambodjasta - elokuvamaa, josta en aiemmin ole nähnyt mitään. Ohjaaja on ranskalainen, nuoret näyttelijät paikallisia. Tuntui, että nuoret joutuivat monenlaisille vaaroille alttiiksi. Omat impulsiiviset päähänpistot ovat oma lukunsa, inhottavammalta tuntuu hyväksikäyttö, mitä länsimaiset keski-ikäiset miehet ja naiset kohdistavat nuoriin. Silti nuorissa on samaa raikkautta kuin nuorissa joka puolella. Tulevaisuus auki ja oma itse hieman hukassa.

Red Post on Escher Street. Ihailtu ohjaaja järjestää koekuvaukset ja sekalainen joukko nuoria naisia saapuu paikalle toivossa saada elokuvasta rooli. Parasta elokuvassa oli eriskummallisten hahmojen kirjo ja ripaus romantiikkaa.

Company Retreat. Hotelliketjun työntekijöiden työhyvinvointireissulla käydään läpi töissä tapahtunutta seksuaalista häirintätapausta ja sen seurauksia uhrille, Sakille. Asiasta keskustellaan perusteellisesti prosessin monessa eri vaiheessa. Kun työpaikka ei ota vastuuta irtisanomalla tekijän, syntyy tilaa kiusaamiselle, toinen toistensa epäilylle ja emontionaaliselle pahoinvoinnille. Tositarinaan perustuva, näyttelijöiden kanssa tehty elokuva. 

Yksi elokuva jäi tarjonnasta katsomatta, kun aika loppui kesken. Hieno kokemus! Tuli sukellettua monen maan vieraaseen kulttuuriin ja havaittua, että nuorten elämä on hyvin samantapaista kipupaikkoineen kuin meilläkin, kulttuuri vain on aivan toisenlainen.