Äitiys kirjallisuudessa

Kuuntelin viime viikolla Kuopion kaupungikirjaston järjestämän keskustelun aiheesta äitiys kaunokirjallisuudessa. Aihe on itselleni hyvin tärkeä ja olen sitä ennenkin pohdiskellut eri kanteilta.

Psykologian opintojeni kohokohtia olivat kirjallisuuden psykologian kurssit, joissa opettajana oli vieraileva professori Adma d’Heurle. Yhden kesäkurssin teema oli äitiys kirjallisuudessa. Luimme yhdessä Ibsenin näytelmiä ja katsoimme hienoja elokuvia aiheesta. Jokainen kirjoitti aiheesta esseen ja minun aiheeni liittyi Grimmin satujen äitihahmoihin. Luin tehtävääni varten ääneen Grimmin satuja lapsilleni ja muistelin sitä, miten oma äitini oli lukenut minulle samaa jo hieman repaleista satukirjaa. Muistan, miten hieman jarruttelin ja pohdin lukiessani, voinko jatkaa ja onko tämä liian rajua kuvakirjoihin tottuneille lapsille. Vielä mitä, he halusivat lisää. Muutaman viikon päästä sain hauskasti kuulla yhdeltä laseltani, että ”sä oot ihan niinkuin äitipuoli”. Ajattelin, että sadut tarjosivat hänelle mahdollisuuden tunnistaa omassa äidissä olevan varjopuolen ja antoi luvan ilmaista sitä ääneen.

Tuon kurssin jälkeen olen luenut valtavan määrän kaunokirjallisuutta, joka valottaa tätä elämämme tärkeää ja usein komplisoitua suhdetta - suhdetta lapsuuteen, huotapitävään ja toisinaan tuhovoimaiseen äitiin. Aihe ei vanhene koskaan.

Season Film Festival

Osallistuin tänä keväänä jo toiseen striimattuun filmifestivaaliin. Tällä kertaa Helsinki International Filmfestivalin järjestämään Season Film Festivaliin. Näytöksiä olisi ollut rajatulle joukolle myös leffateatterissa, mutta osallistuimme vain näytöksiin, joita pystyi katsomaan kotisohvalta. Parin festarin kokemuksella uskallan toivoa, että striimausmahdollisuus pidettäisiin tulevaisuudessakin ohjelmistossa. En ole juurikaan osallistunut suomalaisiin filmifestareihin, koska joko en ole kyseisellä paikkakunnalla tai aikataulut ovat olleet sopimattomat. Striimisysteemissähän leffan voi katsoa, milloin itselle sopii. Tarjonta on erilaisia elokuvia kuin mitä muutoin tulisi katsottua.

Nyt pidin hieman maltillisemman tahdin kuin edellisen festarin kohdalla. Silloin katsoin miltei kaiken tarjolla olevan. Tällä kertaa vain yhden elokuvan illassa. Tarjolla oli todella mielenkiintoinen kattaus indie-elokuvia.

Poly Styrene - I am a Cliché

Ensimmäiseksi katsoin dokumentin punklaulaja Poly Styrenista, josta sattui leffafestarin puffina olemaan juttu Hesarissa. Kerrassaan mahtava tapaus tämä Poly ja dokumentti hänen henkilönsä kuvauksena. Tuli vaikutelma, että Poly oli todella aikaansa edellä, luova ja älykäs nainen. Toki kamppaillut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa aikana, jolloin diagnosointi ja hoito on ollut vielä melkoisen sattumanvaraista. Samalla dokumentti oli oiva äiti-tytär-suhteen kuvaus. Tyttären osuus oli koskettava ja arvokas lisä Polyn tarinaan. Mielenkiintoista sekin, miten monet tuon aikakauden taiteilijat Beatlesit etunenässä liittyivät Krishna-liikkeeseen. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut Polysta kuullut mitään, vaikka hän oli edellä kävijä paitsi punkissa, myös naisasioissa. Minusta tuli kerta heitolla fani.

Shirley

Toinen Season Film Festival -löytöni oli elokuva Shirley, joka kertoo fiktiivis-elämänkerrallista tarinaa kauhukirjailija Shirley Hardie Jacksonista. Tässä Film-O-Holicin arvio leffasta. Elokuvassa käytetään todella kiinnostavaa kuvaustekniikkaa ja kuvakulmia, ihmiset ovat kummallisia, tunnelma on outo ja uhkaava, kuten kauhugenreen kuuluu. Samalla kerrotaan siitä, miten 50-luvun naisen ja vaimon rooliin voi olla vaikea ahtautua taiteilijana ja luovana ihmisenä. Naisten välisen ystävyyden ja ihastumisen rajapintaakin kosketetaan. Elisabeth Moss on aivan loisto tässä roolissa, taas.

Charlatan

Tämä oli ensimmäinen tsekkiläinen elokuva, jonka olen nähnyt. Chartatan tarkoittaa Wikipedian mukaan huijaria, puoskaria. Elokuvassa kysytään nimenomaan tätä kysymystä: Oliko parantaja Mikolášek puoskari? Hän määräsi ihmisille yrteistä tehtyjä lääkkeitä ja diagnosoi potilaita heitä tapaamatta katsomalla potilaan virtsaa läpinäkyvästä pullosta valoa vasten. Ilmeisesti hän tällä metodilla osui aina välillä sen verran kohdilleen, että menetelmä vakuutti monet. Hän toimi parantajana vuosikymmeniä ja oli muun muassa presidentin suojeluksessa. Presidentin kuoltua häntä vastaan nostettiin syytteitä kuolemantuottamuksesta.

Parantaja oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän oli myös köyhiä auttava hyväntekijä, toisaalta persoonaltaan jäyhä. Hänen aggressionsa purskahteli räjähtäen ja ennakoimatta ilmoille. Elokuvassa oli viittauksia Mikolášekin traumatisoitumiseen, mikä saattaa selittää osittain tämän – dissosioituneet kokemukset ja post-traumaattinen stressi teki hänestä arvaamattoman. Varhaislapsuus jäi arvoitukseksi, aggressiota hänellä oli jo nuorena poikana. Mikolášek eli myös salaista seksuaalista elämää, mutta ei rakkaussuhteessakaan voinut kokea täyttä turvallisuutta.

The Sleepwalkers

Argentiinalainen elokuva valittiin vuoden parhaaksi latinalais-amerikkalaiseksi elokuvaksi. Elokuvassa suku kokoontuu viettämään uutta vuotta hienoon villaan keskellä luontoa. Eletään muutamia päiviä samassa talossa, syödään päivällisiä yhdessä ja pulikoidaan altaassa ja lammessa. Alkuun elämä näyttää vain hivenen kaoottiselta sukukokoontumiselta. Vähitellen parisuhteen ristiriidat ja sukupolvien kuilu purskahtelee esiin. Nuoren teinitytön Anan seksuaalisuus ja naiseksi kasvaminen virittää tunnelmaa, samalla keski-ikäisten seksuaalien turhautuminen luo tälle omanlaistaan jännitettä. Tunnelataus alkaa vähitellen tiivistyä ja syntyy kuva, että tässä kävellään unissaan kohti katastrofia. Tekee mieli omalta sohvalta varoitella: älä mene sinne, voi ei älä nyt noin...

Unissakävely on elokuvassa konkreettista ja abstraktia. Suvussa kulkee unissakävelyn taipumus, mutta ihmiset ovat myös suhteessa omaan elämäänsä kuin unissakävelijät. Ei olla tietoisia, mitä tapahtuu, eikä aidossa, huoltapitävässä yhteydessä. Kohdataan näennäisesti ja se jos jokin herättää turhautumista.

Gunda

Kysessä on mustavalkoiden dokumentti luomutilan eläimistä. Elokuva on meditatiivinen. Kun katsoo kukon hidasta askeltamista tai porsaan nautinnollista lepoa mudassa, myös jokin itsessä rauhoittuu. Syntyy illuusio maailmasta, jossa eläin voi hyvin ja voi itse vaikuttaa oloonsa, saa liikkua kohtalaisen vapaasti sisään ja ulos ja toteuttaa olemista ympäristössä omalla lajiomaisella tavallaan. Kunnes. Realiteetti puskee ja katsoja huomaa, että pieni possu onkin tuotantoeläin. Katsoin elokuvan äitienpäivän lopuksi. Äidin huoli, hätä ja ahdistuneisuus, kun lapsukaiset viedään pois, on tuskallista katsottavaa.

Tanssistriimiä

Aurinkobaletin 40-vuotisgaala

Aurinkobaletti perustettiin, kun olin yläasteikäinen. Kävin vielä balettitunneilla Raija Lehmussaaren balettikoulussa ja opettajani Riitta Kotisaari oli Aurinkobaletin koreografina ja ehkä tanssijanakin (tätä en muista niin tarkkaan). Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että näinkin voi tanssia, että se on kuin tarinan kerrontaa ja teatteria. Voimistelun ja tanssin harrastajana en ollut ennen Aurinkobalettia tajunnut, että tällainen esittävän taiteen muoto on olemassa. 

Näytöksiä on sittemmin tullut koluttua, vuosikymmeniä. Turkulaisista tanssiteattereita nimenomaan Aurinkobaletti on minun juttuni. Pidän AB:n ideoista ja tyylistä. Nyt katselin heitä ensimmäisen kerran etänä.  Pidin erityisesti kahdesta jälkimmäisestä biisistä, ensimmäisen kohdalla en ollut riittävän virittynyt tai katselukokemus olisi edellyttänyt lähikontaktia yleisössä. 

Oli hauska katsoa striimissä esitettyjä vanhoja valokuvia ja kuunnella AB muisteloita. AB on kuin vanha luottoystävä ja 40-vuotisnäytöksestä tuli luokkakokous ja kotialbumin katselu -fiilis.

Tabanka Dance Ensemble

Törmäsin ryhmään Facebook-mainoksen kautta ja ostin striimilipun näytökseen Jazz Ain’t Nothin’But Soul , koska sen esittelyvideo näytti niin energiseltä. Esityksessä yhdistyivät afrikkalainen ja afro-karibialainen rytmi, musiikki ja nykytanssin muoto Talawa-tekniikka. 

Mainoksesta poiketen rytmi oli paikoin hidastettua. Syntyi unenomainen tunnelma, kuin olisi katsellut tanssia jostain toisesta todellisuudesta. Kaunista liikettä, jota olisin katsellut pitempäänkin kuin tunnin. 

Näytöksen järjesti norjalainen Dansens Hus. Mainio esimerkki siitä, miten korona-aikana kulttuuri voi tulla yllättävän lähelle.

Vuoden elokuva Nomadland

Parhaan elokuvan Oscarin sai Chloé Zhaon ohjaama Nomadland ja parhaan naispääosan palkinnon Frances McDormand. McDormand nousi kolmannella pääosaosacarillaan kolmen kärkeen. Ainoastaan Katharine Hepburnilla on neljä pääosa Oscaria ja kolme pääosaoscaria on McDormandin lisäksi vain Daniel Day-Lewisilla. Tämän jälkeen tulee on aika monta niitä, joilla on pääpalkintojen lisäksi sivuosaoscareita. Kolmen kärki on kieltämättä kova - omaa luokkaansa.

Pidin paljon Zhaon edellisestä elokuvasta, The Riderista, joka sekin yhdisteli dokumantaarista kerrontaa, todellisia hahmoja ja perinteisempää elokuvafiktiota. Elokuvissa ja teatterissa on yhä enemmän alettu yhdistää dokumentaarista kerrontaa fiktioon, siten että lopputuloksesta tätä rajapintaa ei enää erota. Pidän itse tällaisesta erittäin paljon! 

Nomadland pitäisi ehdottomasti nähdä valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa, eikä katsoa valoisaan aikaan telkkarista. Maisemat ja hämärässä tapahtuvat kohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa. Muutenkin toki kaipaan elokuvateatterin tunnelmaa ja yhteisöllistä katselukokemusta.

Tässä on erinomainen kirjoitus Nomadlandista YLE:n sivuilla. 

Jutusta käy hyvin ilmi se, että Fern oli sekä in että ohjaaja luomus, ja istui hienosti toimittaja Jessica Bruderin kuvaamaan maailmaan - jopa niin hyvin, että osa elokuvassa mukana olleista todellisista henkilöistä ei tajunnut, että kyseessä oli kuuluisa näyttelijä. 

Työpaikkansa finanssikriisissä menettäneiden, eläkeikäisten kriisi on hirvittävä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliturva on olematon. He kuitenkin säilyttävät arvokkuutensa, luovat yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. How to take care of your own shit kurssi sopisi kyllä monelle muullekin.

Oscareita odotellessa

Tuntuu oudolta, kun Oscar-palkinnot jaetaan vastan näin myöhään keväällä ja ettei monia elokuvia ole ollut mahdollista nähdä. Elokuvateatteriin ei voi mennä ja leffat päätyvät suoratoistopalveluihin hitaasti. Osan olen jo nähnyt, joitain elokuva odotan vielä kovasti nähtäväksi. Pyrkimyksenäni kuitenkin on katsoa niin monta ehdokkaana ollutta elokuvaa kuin on mahdollista. Oma listani tähtiarvioineen on täällä.

Muutoin on sellainen olo, että tämänvuotisten elokuvien taso on tasainen. Joukossa on harvinaisen paljon epätyypillisiä ehdokkaita - independent-elokuvia, ei Hollywoodin suurtuotantoja. Mikään ei pomppaa erikoisen ihmeellisenä esille, koska kelpo elokuvia on listalla niin monta.

Kun kävin ehdokaslistoja läpi ja erityisesti miespääosaehdokkaat kiinnittivät huomioni. Listassa on niin monta hyvää roolisuoritusta, että on todella vaikea veikata voittajaa. 

Alkuvuodesta näin Ma Rainey's Black Bottomin ja ajattelin ehdokkaat kuultuani, että ilman muuta Chadwick Boseman ansaitsee palkinnon ja kunnian postuumisti. Sitten katsoin Mankin ja ajattelin, että Gary Oldman oli aivan loistava roolissaan. Tällä viikolla vaikutuin Sound of Metal elokuvan Riz Ahmedista. Unohdin elokuvaa katsoessa, että kyseessä on näyttelijä ja elokuva - ei dokumentti. Vasta päivä elokuvan jälkeen ravistauduin tästä fiiliksestä. Minaria ja The Fatheria en ole nähnyt vielä, joten vaikea sanoa näiden kahden miespääosan suorituksesta mitään, mutta noita kolmea edeltävääkin olisi jo vaikea panna paremmusjärjestykseen.

Naisista Viola Davis oli Ma Rainey. Jälleen tuntui siltä, että kyseessä ei ollut rooli, vaan eläminen kyseisenä henkilönä. Vanessa Kirby oli riipaiseva Pieces of Woman -elokuvassa. Tämän elokuvan hienous oli myös alkukohtauksessa, joka jysähti suoraan kaikessa kauhistuttavuudessaan katsojan tajuntaan. Muiden elokuvien näkemistä vasta odotan. Nomadlandin Frances McDormandin näkemistä odotan Vappuna, hänestä kun on povattu tämän kategorian voittajaa.

Parhaiden elokuvien kategorian ehdokkaista olen niin ikään ehtinyt nähdä vasta osan. 

Mankille ennustettiin jo ilmestyessään monenlaisia palkintoja, mutta hirveästi en ole nähnyt elokuvaa hehkutettavan tavallisten katsojien keskuudessa. Nopeatempoisessa, nasevassa dialogissa yhdistyvät USA:n politiikka ja hollywoodilainen elämä. Tämän jälkeen oli pakko katsoa uudelleen Citizen Kane - ja Ihmemaa Oz. Gary Oldmanin lisäksi pidin myös naisroolien Amanda Seyfieldistä (mm. Mamma Mia) ja Lily Collinsista (mm. Emily in Paris, Phil Collinsin tytär).

Sound of Metal oli koskettava elokuva, joka vei katsojan kokemaan kuuloaistumusten kautta päähenkilön kokemusmaailmaa. Itse koin elokuvan vaikuttavan koko kehoon ja jäsentymättömiin tunnekokemuksiin, eli ei ollut kyse vain kuulemisesta (tai ei-kuulemisesta), vaan mitä tämä aistimus itsessä synnyttää. Ei ole helppoa hyväksyä ja sopeutua, päästää irti entisestä. 

The Trial of the Chicago 7 - Aron Sorkinin ohjaama oikeussalidraama tuntui ajankohtaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Sacha Baron Cohen tekee tässä muiden näyttelijöiden ohella todella hyvän ja elokuvaa kantavan roolisuorituksen.

Palkintoja ja elokuvia odotellessa!

 

Aasialaisia leffoja

Olen Helmet-elokuvahaasteen myötä innostunut aasialaisista elokuvista, erityisesti korealaisista ja japanilaisista leffoista. Siksi olin iloinen, kun bongasin Facebookissa Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaalin. Festari ei ole uusi, sitä on järjestetty monen vuoden ajan. Itselleni tämä kahdeksas festari oli kuitenkin ensimmäinen. Jos festivaali olisi järjestynyt normaaliin tapaan Helsingissä elokuvateatterissa, se olisi jäänyt minulta suurella todennäköisuudellä väliin. Nyt striimipalvelun kautta osallistuessani festari tulikin kotisohvalle ja siihen oli helppo osallistua. Samalla islantilainen villapaitani edistyi kymmeniä senttejä. Teknisiä vastoinkäymisiä oli parin elokuvan kohdalla, mutta sain niihin todella nopeaa ja ystävällistä apua festarin tekniseltä tuelta. Sain viestin jopa keskiyön jälkeen lähettämääni tukipyyntöön!

Aloitin katsomalla japanilaisen Aristrocrats -elokuvan. Leffassa nuoret ja rikkaat etsivät onnea järjestetystä avioliitosta. Elokuvan kautta japanilainen luokkayhteiskunta valottuu todella hienosti. Onnen löytäminen ei ole helppoa, vaikka osaisi käytöstavat ja olisi syntynyt hulppeisiin oloihin.

The House of Us tulee Etelä-Koreasta. Siinä lapset koettavat selviytyä kesälomalla ilman vanhempiaan. Yksinäinen teini-iän kynnyksellä oleva Hana adoptoi itselleen kauppamatkalla löytämänsä "pikkusiskot", ja alkaa tehdä heille ruokaa ja leikkiä heidän kanssaan. Suloinen leffa kertakaikkiaan.

Hold me Back on japanilainen romanttinen elokuva. Siitä tulee mieleen Amelié päähenkilön mielikuvituksen vuoksi. Sinkkuuteen eli sooloiluun tottunut Mitsuko tasapainoilee sen kanssa, haluaako luopua mielessään olevasta A:sta vai tutustua oikeaan poikaan, Tadaan. Plussaa leffalle vielä Roomassa käymisestä.

Money Has Four Legs on elämäni ensimmäinen burmalainen elokuva. Elokuva kertoo elokuvan tekemisestä sensuurin keskellä, rahapulasta, pankkiryöstöstä ja muistin menetyksestä. Hauska tapaus ja ihana ikkuna vieraaseen kulttuuriin.

Malu sijoittui Malesiaan ja Japaniin. Elokuva oli surumieleninen kertomus erilleen joutuvista sisaruksista, masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja selviämisyrityksen raskaudesta. Juurettomuus ja rakkauden puute on ilmeistä näiden naisten elämässä. Katsoessa on hyvä päästää irti pakosta tietää, kuka tämä on, mihin nyt siirryttiin - ja vain antaa elokuvan virran viedä. Matkan varrella alkaa hahmottaa, miten siirrytään ajasta ja henkilöstä toiseen. Erittäin kiinnostava elokuva. Olisi kiva nähdä toistekin ja keskustella tästä jonkun kanssa. Sopisi hyvin psykologisille leffafestareille.

Ainu Mosir oli todella kiinnostava japanilaisleffa, jossa tutustuttiin Ainuihin, Japanin alkuperäiskansaan. 14-vuotias Kanto eli vaikeaa elämänvaihetta isän kuoleman, murrosiän, oman identiteetin löytämisen ja yhteisön perinteisiin liittymisen kanssa. Japani on tunnustanut Ainujen olemassaolon vasta aivan viime vuosina. Heitä ei juurikaan ole käsitelty elokuvan keinoin, joten tämä oli ainutlaatuinen mahdollisuus siihen.

The Man Standing Next kertoo Etelä-Korean poliittisesta historiasta vuonna 1979. Silloinen presidentti salamurhattiin ja elokuva palaa aikaan juuri ennen tätä ja kertoo, mikä johti tapahtumiin. Melkoisen aggressiivista politiikkaa. Hahmottui myös se, että tuohon aikaan Pohjois- ja Etelä-Korean politiikan tyylien välillä ei tainnut vielä olla kovin suurta eroa. Demokratia ei vielä ollut rantautunut politiikan toteuttamisen tavaksi.

Cleaners filippiiniläisten katolista koulua käyvien nuorten elämää. Englantia sirottelevan sekakielen puhuminen ei näköjään ole harvinaista muuallakaan päin maailmaa. Myös kakkahuumori toimii eri maailman kolkissa. Amatöörinäyttelijät toivat elokuvaan autenttista kohellusta ja nuoruuden kipupaikkoja. Mustavalkoista elokuvaa tehostavat yliviivaustussilla värjätyt yksityiskohdat.

Coalesce tulee Kambodjasta - elokuvamaa, josta en aiemmin ole nähnyt mitään. Ohjaaja on ranskalainen, nuoret näyttelijät paikallisia. Tuntui, että nuoret joutuivat monenlaisille vaaroille alttiiksi. Omat impulsiiviset päähänpistot ovat oma lukunsa, inhottavammalta tuntuu hyväksikäyttö, mitä länsimaiset keski-ikäiset miehet ja naiset kohdistavat nuoriin. Silti nuorissa on samaa raikkautta kuin nuorissa joka puolella. Tulevaisuus auki ja oma itse hieman hukassa.

Red Post on Escher Street. Ihailtu ohjaaja järjestää koekuvaukset ja sekalainen joukko nuoria naisia saapuu paikalle toivossa saada elokuvasta rooli. Parasta elokuvassa oli eriskummallisten hahmojen kirjo ja ripaus romantiikkaa.

Company Retreat. Hotelliketjun työntekijöiden työhyvinvointireissulla käydään läpi töissä tapahtunutta seksuaalista häirintätapausta ja sen seurauksia uhrille, Sakille. Asiasta keskustellaan perusteellisesti prosessin monessa eri vaiheessa. Kun työpaikka ei ota vastuuta irtisanomalla tekijän, syntyy tilaa kiusaamiselle, toinen toistensa epäilylle ja emontionaaliselle pahoinvoinnille. Tositarinaan perustuva, näyttelijöiden kanssa tehty elokuva. 

Yksi elokuva jäi tarjonnasta katsomatta, kun aika loppui kesken. Hieno kokemus! Tuli sukellettua monen maan vieraaseen kulttuuriin ja havaittua, että nuorten elämä on hyvin samantapaista kipupaikkoineen kuin meilläkin, kulttuuri vain on aivan toisenlainen.

Teatteria koronan aikaan

Monet kirjoituksistani linkittyvät tällä hetkellä koronaan, koska se vaikuttaa elämään niin merkittävällä tavalla ja monella tasolla. Työni on muuttunut etätyöksi - ja niin on suuri osa harrastuksistanikin. Olen ollut ahkera teatterissa kävijä, eikä esittävää taidetta voi korvata esimerkiksi katsomalla elokuvia tai TV-sarjoja. Kaipaan kontaktia elävään taiteeseen, siihen, että kokemus tuotetaan katsomossa juuri nyt oleville ihmisille. Ammattitaitoinen näyttelijä välittää tarinan ja siihen liittyvän tunneskaalan, ja on samalla jollain tasolla tietoinen siitä, miten yleisö sitä myötäelää. Tätä vuorovaikutusta ei tietenkään elokuvan kanssa synny. Tämä kuitenekaan ei ole minun mielessäni yksinomaan hyvä tai huono asia. Toista vain ei voi korvata toisella. Esittävä taide ei ole korvattavissa.

Suhtauduin ensin epäilevästi teattereiden striimauksiin juuri edellä mainitusta syystä. Ymmärsin toki taitelijoiden syvän hädän siitä, että työtä on näissä oloissa muutoin mahdotonta tehdä. Ajattelin myös, etten jaksa istua ruudun ääressä yhtään enempää. Kun vihdoin pääsin yli omien esteitteni, huomasin olevani tyytyväinen, että voin taas hankkia lippuja teatteriesityksiin entiseen tapaan. Haluan myös kantaa korteni kekoon ja kannattaa teatteritoimintaa näissä oloissa osallistumalla tavalla, jolla voin.

Tällaisia taltiointeja tai livestriimauksia olen kevään aikana katsellut:

Rakkauden päätös Kansallisteatteri

Esitys oli ensinnäkin ilmainen, josta iso kiitos Kansallisteatterille. Intensiivinen erodraama oli voimakas kokemus katsojalle. Erossa on kaksi eriävää kokemusta, siinä voi helposti asettua toisen puolelle toista vastaan. Oli mielenkiintoista kuunnella ja myötäelää kummankin monologia ja samalla katsoa, miten toinen osapuoli otti vastaan tunnepurkauksen koko kehollaan. Ei jäänyt epäselväksi, millainen myrsky ero voi olla. Se vetää ihmisen juuriltaan perustavanlaatuisesti.

Hesarin arvio Rakkauden päätöksestä

Toksinen kabaree Q-teatteri

Q-teatteri kuuluu ehdottomiin suosikkeihini suomalaisista teattereista. Pyrin mahdollisuuksien mukaan näkemään esityksiä, erityisesti Saara Turusen ohjaustyötä. 

Katselin tämän dystooppisen scifinäytelmän livestriiminä. Näytelmän käsikirjoittajana ja ohjaajana oli Juho Mantere ja aiheena ekokatastrofi. Teema, joka on yhä enemmän näkyvillä teatterissa - taisi olla neljäs hieman saman lajityypin teatteri minulle parin vuoden sisään. Ja syystä. Ilmastonmuutos ja maailman tilanne ON ahdistavaa, jos ihminen sitä pysähtyy edes hetkeksi kaikelta viihtymiseltään ja itsekeskeiseltä ”minä en ainakaan aio muuttaa elämäntapojani” -asenteiltaan miettimään. Kabaree ja viihde ovat juuriltaan poliittista vaikuttamista. Viihdettä voi käyttää myös päinvastaisiin tarkoituksiin - turrutammeko itsemme kuoliaiksi viihtymällä? Mahtava läpileikkaus suomalaiseen ja eurooppalaiseen teatteriin, kirjallisuuteen ja viihteeseen. Satiirinen valokeila kääntyy tasapuolisesti joka suuntaan.

Hesarin arvio Toksisesta kabareesta

Kiviä taskussa Helsingin kaupungiteatteri/Karanteeniteatteri

Kiitos Karanteeniteatterin 1-vuotisnäytännön tuli viimein mahdollisuus nähdä tämä hersyvän hauska ja riipaiseva näytelmä. Kaksi virtuoosimaista näyttelijää, Martti Suosalo ja Mika Nuojua vetävät läpi noin 15 erilaista roolia. Roolit, roolihekilöiden iät, sukupuolet ja persoonat vaihtuvat silmänräpäyksessä murteen, kehotyöskentelyn ja vaatteide muuntelemisen avulla. Erityisen ilahtunut olin Suosalon pistämättömän hyvästä Turun murteesta, jota kuulee enimmäkseen imitoitavan todella huonosti. Suosalo toi kivasti esiin murteen laulavan vaihtelun korostamalla sitä juuri sopivasti. Hengästyttävä veto. 

Oli myös hauska lukea arvioita ja lehtijuttuja tästä melkein 20 vuotta täysille saleille esitetystä näytelmästä. Eilenkin yleisössä oli yli 5000 lipun lunastanutta. Miten Suosalon tytär 7-vuotiaana lähti näytännöstä pois, koska "isä ei ole tuollainen" ja miten joku oli nauranut eturivissä niin, että oli iskenyt otsansa lavan reunaan. Uskomattomia muistoja on varmasti kertynyt näille näyttelijöille tämän parissa.

Hesarin arvio Kiviä taskussa

Saatana saapuu Moskovaan Tampereen teatteri

Katselin tämän vaikuttavan livestriimin Tampereen teatterista. Alkuperäiseltä nimeltään kirja on Mestari ja Margarita ja mm. Suomessa nimi on kääntynyt muotoon Saatana saapuu Moskovaan. Näytelmä oli kokonaisuutena todella vaikuttava teos. Siinä oli kohdillaan paitsi ohjaus, myös näyttelijätyö, lavastus, puvustus, valaistus ja äänimaailma. Näytelmä oli niin komea kokonaisuus, että se todella ansaitsisi live-esityksen suurella näyttämöllä. Tarinan kissa on muuten yksi niistä kirjallisuuden kissoista, johon Kissani Jugoslavian kissa viittaa.

Keski-Pohjanmaa -lehden arvio näytelmästä

Paljon melua teatterista arvio näytelmästä

Rikinkeltainen taivas Kansallisteatteri

Tulossa

Epävarma horisontti

On ihanaa, kun taidemuseoihin pääsee korona-aikanakin. Ennakkovaraus on toki tehtävä, jotta mahtuu kymmenen onnellisen museovierailijan joukkoon.

Wäinö Aaltosen museossa on meneillään Epävarma horisontti - näyttely, joka kuvaa muuttuvaa merta ympärillämme ja ihmisen suhdetta mereen. Meren äärellä kasvaneena näyttelyn teema kosketti. Mökillä olen voinut omakohtaisesti nähdä, mitä merelle ympärillämme on tapahtunut. Veden kirkkaus on muuttunut, kalat vähentyneet, meduusat lähes kokonaan kadonnet, rakkolevän määrä romahtanut, levissä elävien pieneliöiden määrä myös.

Tero Saarinen Company: Third Practice

Kolmas kerta toden sanoo. Minulla oli kahdesti lippu Oopperaan katsomaan Tero Saarinen Companyn ja Helsingin barokkioopperan teokseen Third Practice. Peruutusten vuoksi päädyin katsomaan esityksen kotoa tallenteena.

Kuvaus oli hyvin onnistunut hyvin, vaikkakin kaipaan sitä, että saan livenäytösessä itse ohjata katsettani ja valikoida sen, mihin katseeni kiinnittyy ja ketä seuraan. Toisaalta nyt tuli nähtyä yksityiskohtia tavoilla, jota silmä ei katsomossa istuessa tavoita.

Kokonaisuus oli monen virtuoosin yhteinen teos. Aistillinen, moniääninen, visuaalinen, herkkä, eläimellinen, outo, koskettava ovat sanoja, jotka minussa heräsivät. Hidastettu liike oli todella upeaa katsottavaa, valon ja varjon vaihtelu osui jonnekin omiin tiedostamattomiin tunnekerroksiin. Kerrassaan huikeat laulajat, sekä livenä laulava tenori että virtuaalinen soprano. Sopraanon kuvan heijastukset eri pintoihin toivat hetkittäin mieleen Star Warsin ja Prinsessa Leian puhetallenteen katselun. Esityksessä oli paljon visuaalisia, kuvataiteellisia elementtejä. Tanssi, kuvataide, musiikki ja teatterillisuus sekottuivat harmoniseksi kokonaisuudeksi.

Hesarin arviot Kuopiosta 2019 ja tallenteesta 2021.

Ikävä teatteriin - viime vuonna nähtyä

Seuraan yleensä melko aktiivisesti, mitä teatteria eri puolilla Suomea on tarjolla, johtuen siitä, että normaalioloissa matkustelen työn vuoksi paljon. On mukavampi viettää ilta teatterissa tai konsertissa kuin istua hotellissa yksin. Toisaalta saatan myös matkustaa teatterin vuoksi toiselle paikkakunnalle, jos arviot ovat herättäneet kiinnostuksen.

Tänä vuonna en ole sattuneesta syystä käynyt vielä lainkaan teatterissa, joten voin vain muistella viime vuotta. Vaikka korona iski keväällä ja suurin osa varaamistani näytöksistä peruuntui tai siirtyi, onnistuin silti näkemään yllättävän monta todella hyvää näytöstä.

Tammikuu

Papin perhe, Jo-Jo Teatteri, Turku

Pääsin näkemään ylimääräisen näytöksen edellisenä vuonna loppuun myydystä näytelmästä. Loistava versio Minna Canthin klassikosta. Juuri sitä, mitä teatterilta haen: herättää tunteita. Pappi oli huikea ja Maiju ihanan naiivi ja samalla itselleen uskollinen.

TS arvio - Papin perhe

Valehtelijan peruukki,Turun kaupungiteatteri

Elämän suuret rakastumiset, menetykset, surut, tragediat ja koomiset hetket. Elämänkokemus, vanheneminen ja ajan nopea kuluminen. Pidän dokumenttiteatterista lajina, sitä voisi olla tarjolla enemmänkin. Näytelmä toimi hyvin oman muistin katalysaattorina, jälkeenpäin pyöri kaikenlaiset kokemukset mielessä.

TS arvio Valehtelijan peruukki

Helmikuu

Petos, Jo-Jo Teatteri, Turku

Näytelmä liikkui ajassa taaksepäin ja tarinan alussa odotti yllätys. Erinomaiset nuoret näyttelijät ja hienoja oivalluksia toteutuksessa. Hykerryttävä kehollinen ensemble taustalla voimistamassa tunneilmaisua. Jo-Jo Teatteri on kerrassaan ihana.

TS arvio - Petos

Min fantastiska väininna (Loistava ystäväni), Tukholman kaupunginteatteri 

Olen Ferrante-fani henkeen ja vereen, joten tämä oli pakko nähdä. Teimme toistaiseksi viimeisimmän ulkomaanmatkamme naapuriin. Korona oli jo tulossa Eurooppaan. Neljä Ferranten kirjaa oli puristettu kolmeen tuntiin ja 40 minuuttiin. Tästä muodostui aikamoinen urheilusuoritus näyttelijöille ja toki katsojillekin. Tarina oli kirjoille uskollinen toteutus, ohjaus Maria Sidin.

Helsingin sanomat

Opus Deus Selfhelp musikaali, Musiikkiteatteri NYT, Turku

Lahjakkaiden nuorten produktio, joka yllätti iloisesti. Hyvät lauluäänet, oivaltavat sanoitukset, hyvä bändi, ajankohtainen käsikirjoitus. Kaikki kohdillaan.

Lokakuu

Poika, Kom-teatteri, Helsinki

Ravisteleva näytelmä siitä, kun nuori voi huonosti, eivätkä vanhemmat pysty tavoittamaan tätä ja ymmärtämään tilanteen vakavuutta. Kyllä se siitä. Ryhdistäydy. Masentuneen ja itsetuhoisen pojan yhä kauemmas yksinäisyyteen vajoava ahdinko. Tuli kiitollinen olo, että sain mahdollisuuden nähdä tämän näytelmän, joka jäi minulta keväällä koronan vuoksi väliin. Omaa ahdistusta lisäsi vielä se, että olin viettänyt päivän henkilön seurassa, joka oli määrätty karanteeniin. Mielessä pyöri tungosa ajatuksia.

Paljon melua teatterista - arvio Poika

Marraskuu

Cabaret, Turun kaupunginteatteri

Olen suuri Bob Fosse -fani ja sattumoisin katselin edeltävänä vuonna monia hänen elokuviaan uudelleen, sekä hänestä ja hänen entisestä vaimostaan kertovan sarjan Fosse/Verdon, jossa kerrottiin muun muassa Cabaret-elokuvan tekemisestä. Turun kaupungiteatterin näytelmä tuli tähän kuin pisteeksi iin päälle. Näyttelijöiden suoritukset olivat oikein nautittavaa katsottavaa ja lavastukset ja puvustukset osuivat jälleen nappiin, kuten Kalevalassakin.

Paljon melua teatterista - arvio Cabaret

Once, Lilla Teatern Helsinki

Satuin aiemmin syksyllä katsomaan tämän elokuvana televisiosta ja pidin paljon. Silti tuli sellainen olo, että tämä suomenruotsalainen versio oli vielä parempi. Uskallan sanoa, että tämä oli minulle vuoden paras teatteri. Aivan virtuoosimaiset näyttelijä-muusikot saivat tarinan henkiin sellaisella tavalla, että jopa me parvella istuneet lähdimme lentoon. Teatterista ulos päästyäni itkin ja nauroin ilosta.

Paljon melua teatterista - arvio Once

Kevättalven näyttely konona-aikana

Helmikuussa 2021 kävin pitkästä aikaa Turun taidemuseossa, Sigrid Schaumanin näyttelyssä. Yleensä käyn taidemuseossa viikoittain johtuen siitä, että työpaikkani on museon takana. Syön museon Cáfe Victorissa keittolounaan ja saatan museokortin turvin tehdä pieniä pyrähdyksiä näyttelyihin lounastuntini puitteissa. Parasta on ollut Turun musiikkijuhlien aikaan, kun on voinut yhdistää tähän vielä konsertin. Musossa järjestetään normaaliaikana myös museojoogaa. Pidän todella paljon siitä, miten viime vuosina musotiloja on käytetty monenlaisiin tapahtumiin.

Tähän näyttelyyn sisään otettiin kerrallaan 10 museovierailun ennalta varannutta, joten puittet olivat turvalliset. Edellisen kerran olen käynyt Schaumanin näyttelyssä Turussa 2000-luvun alkupuolella, kun taidemuseo oli remontin vuoksi evakossa Vartiovuoren tähtitornissa. Tämä oli sellaista aikaa, kun vielä opiskelin. Minulla oli pari opiskelukaveria, joiden kanssa kävin aktiivisesti taidenäyttelyissä. Oli ihana puhella niitä näitä ja ihmetellä, mitä kaikkea kuvataide meissä herätti.

Schauman teki todella pitkän uran taidekriitikkona ja taitelijana. Yli 70-vuotiaana hän vielä pohti sitä, että "täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan ja kehitystään".

Näyttelyn arvio Hesarissa 27.3.2021

Monta kertaa katsotut

Tuttuni pohdiskeli somessa, mitä elokuvia hän on katsonut usemman kerran. Hän myös kyseli muilta, mitkä ovat heille elokuvia, joita he haluavat syystä tai toisesta katsoa uudelleen ja uudelleen. Näitä listauksia oli mielenkiintoista lukea ja sain sieltä itselleni paljon ideoita. Itselleni tuli spontaanisti mieleen muutama elokuva, mutta sitten lähdinkin käymään läpi IMDb:ssä pisteyttämäni elokuvat ja tutkailin, mitä elokuvia olen katsonut useammin kuin kahdesti.

Often watched - more than twice

Vaikka maailma on siis täynnä lukematon määrä uusia elokuvia, joitain haluaa katsoa uudestaan ja vieläpä monta kertaa. Listalleni päätyi luonnollisesti elokuvia, joista pidän paljon. Niille on yhteistä se, että ne ovat koskettaneet minua, herättäneet tunteita, ehkä ahdistaneet, herättäneet surua ja epätoivoa tai voimakasta huojennusta selviytymisestä. Kiintymyksen, rakkauden ja ystävyyden teemat ovat minulle tärkeitä. En halua jäädä kylmäksi, kun katson elokuvaa, vaan haluan tuntea jotain. Jotkut elokuvat liikauttavat enemmän kuin toiset ja siihen tekee mieli palata.

Usein katsotut elokuvani jakautuvat seuraaviin kategorioihin:

• Lempielokuvat
• Nuoruudesta kertovat elokuvat
• Tanssielokuvat
• Komediat
• Romanttiset komediat
• Perheen kanssa katsotut
• Usein telkkarissa

Osaan palaan nostalgiasyistä. Ne herättävät nuoruuden muistoja tai ovat olleet tärkeitä, kun olin nuori. Nuoruus, tanssi ja romantiikka saavat minut katsomaan saman elokuvan toistamiseen.

Osa elokuvista on "meidän perheen juttu" eli lasten on katsottu monia elokuvia lukemattomia kertoja. He ovat jopa osanneet joidenkin elokuvien kaikki repliikit ulkoa... Ja useinhan sitä vain jää katsomaan tuttua elokuvaa viidettä kertaa, kun se sattuu tulemaan televisiosta jälleen kerran. Tuttu on turvallista ja ihanaa, aina välillä.

Helmet-elokuvahaaste

Olen viime vuosina ravannut todella aktiivisesti kaikenlaisissa taide- ja kulttuuririennoissa. Lähes viikoittain on ollut teatteriesityksiä, taidenäyttelyitä, konsertteja, tanssinäytöksiä, nukketeatteria ynnä muuta virikettä. Sitten iski korona-aika. Mietin kauhuissani kaikkia niitä, jotka saavat leipänsä taiteen ja kulttuurin saralta. Aikakausi on ollut musertava ennen kaikkea heille.

Itselläni meni kuukausia hoitaa erilaisten tapahtumien siirtoja uusiin päivämääriin hamaan tulevaisuuteen. Syksyllä 2020 kävin muutamissa varaamissani ja siirtämissäni teatterinäytöksissä, mutta sitten kaikki tyssäsi uudelleen. 

Olen tehnyt etätöitä ja sen vastapainoksi on ollut pakko kehittää jotain palauttavaa, mieltä virkistävää ja kiinnostusta ruokkivaa. Keho kaipaa liikettä ja mieli kaipaa virikkeitä ja tunne-elämyksiä. Onnekseni löysin Helmet-elokuvahaasteen ja sen avulla olen saanut ylläpidettyä intohimoista suhdettani edes elokuvataiteeseen ja -viihteeseen.

Elokuvahaasteessa on tarkoitus katsoa vuoden aikana 50 (tai pienessä haasteessa 25) eri kategoriaan kuuluvaa leffaa ja näin laajentaa katselurepertuaariaan. Aloitimme vuoden 2020 Helmet-elokuvahaasteen parissa verkkaisesti jo alkuvuodesta, mutta etäilyn myötä tahti tiivistyi. Elämys oli mahtava. Jouduin vähän väliä pois mukavuusalueelta ja tulimme katsoneeksi kaikenlaista ohitettua ja unohdettua, joitan genrejä vähän vastentahtoisestikin. Katselun jälkeen olin kuitenkin todella tyytyväinen, että tuli tällä tavoin avarrettua katseluvalikoimaa uuteen ulottuvuuteen. 

Ainoa huono puoli oli se, että teimme haasteen valmiiksi noin puolessa vuodessa. Syksyllä otimme urakoitavaksi vuoden 2019 haasteen, joka oli silloin mennyt täysin ohitse. Tällä kertaa katselussa ei mennyt kuin pari-kolme kuukautta... 

Nyt vuoden 2021 alusta aloitimme jo kolmannen haasteen, joka näillä näkymin tulee valmiiksi parin päivän sisällä, ennätyksellisesti alle kahden kuukauden. Hulluuden muoto tämäkin.

En ole tietenkään koskaan ennen katsonut tällaista määrää elokuvia. Kiitos korona-ajan, suoratoistopalveluiden, elämäntilanteen ja intohimoisen mielenlaadun. Olen oppinut hirvittävän määrän asioita paitsi elokuva-alasta, myös maailmasta, historiasta, elämästä ja itsestäni.

Helmet-elokuvalistani löytyvät täältä:

Helmet-elokuvahaaste 2019 

Helmet-elokuvahaaste 2020

Helmet-elokuvahaaste 2021

Tämä ei kuitenkaan ole ihan ensimmäinen kerta, kun osallistun elokuvahaasteeseen. Joskus 80-luvulla Finnkinolla oli puolentoista vuoden ajan Jekyl ja Hyde -elokuvahaaste. Siinä piti kerätä elokuvakäynneistä 50 leimaa korttiin puolen vuoden aikana ja palkinnoksi sai seuraavat puoli vuotta käydä elokuvissa puoleen hintaan. Kun tänä aikana taas keräsi uudet 50 leimaa, pääsi seuraavan puoli vuotta leffaan ilmaiseksi. Meitä oli aika iso joukko elokuvan katselijoita, jotka istuimme leffateatterissa välillä kaksikin elokuvaa peräkkäin, jotta saimme kerättyä tarvittavat leimat ennen määräaikaa. Olikohan elokuvateatteriyrityksessä oletettu, ettei monikaan jaksaisi moista elokuvissa ravaamista. Haaste kuitenkin lopetettiin heti, kun luvatut alennukset ja ilmaiskatselut oli lunastettu. 

Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla

Keski-ikäsenä huomaan monen ikätoverini tavoin olevani kulttuurin suurkuluttaja. Liikunnan ohella kulttuuriharrastukset ovat täyttäneet ison osan vapaa-ajastani - eikä siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä.

Kun mietin tätä elämisen ja olemisen tapaani henkilökohtaisesti, elämänhistorian valossa törmään nimenomaan kaikkeen ihmeelliseen. Kuvittelun kykyyn lapsena, mielikuvitusleikkeihin ja -kavereihin, satuihin ja tarinoihin. Tapasin varsinais-suomalaisen Maisaaren kaislikossa pojan ja tytön, nimeltään Juu-Pekka ja Marianne. Minulla oli kaulassa oranssivärinen kellukekauluri. Se oli suojanani venematkoilla ja mökillä, kun vanhemmat eivät ehtineet vahtia meitä lapsia. Juu-Pekka ja Marianne olivat ikäisiäni mielikuvituslapsia ja heidän kahden kanssa seikkailin ympäri saaristoa. Välillä, kun leikkeihin tarvittiin mukaan enemmän porukkaa, ilmestyivät mukaan punahilkka, keltahilkka, liilahilkka, vihreähilkka... 

Leikin lisäksi mielikuvia ruokkiva juttu lapsena oli lukeminen. Äiti kertoo lukeneensa minulle jo ennen kuin osasin kunnolla puhua. Hänestä oli hauskaa, kun nauroin oikeissa kohdissa, kun hän luki Sebastian Lybeckin kirjoittamaa ja Kirsi Kunnaksen suomentamaa kirjaa Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti. (Samaa kirjaa on muisteltu Muistikuvia lapsuudesta blogissa.) Vähän isompana kiinnyin Marjatta Kurenniemen kirjaan Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla, sitä voi kuunnella Areenassa oheisen linkin kautta. Siinä keuhkosairas Pau-poika makaa yksinäisenä sängyssään ja huomaa yhtäkkiä, miten yksi seinätapeitin kukkakimpuista pyörähtää ympäri ja siinä onkin prinsessa Lilaloo. Tämä parivaljakko seikkailee salapoliisien tavoin huoneen seinän kaksiulotteisessa maailmassa. Eläydyin täysillä Pauhun, olihan minullakin mielikuvituskaverit ja seikkailut heidän kanssaan. Kirjassa lapset leikkivät pienen prinssi Hakonin kanssa ja kungatar Blanka oli ihanan lempeä. Ei ole ihan sattumaa, että työhuoneeni seinällä on juliste Albert Edelfeltin maalauksesta. Sama kuva oli myös Paun huoneen seinällä. Taidenäyttelyn juliste muistuttaa lapsuudesta, lempikirjasta, seikkailusta - ja mielikuvien ja taiteen merkityksestä.

Mielikuvien maailma on juuri se sama paikka, jossa ihmemaan Liisa, Ozin Dorothy ja Kum-Maan Pau-poika seikkailevat. Mielikuvituksessa, taiteessa ja ihmisten luomassa kulttuurissa on mahdollista kokea kaikki se, mitä elämä sisällään pitää, ja vielä enemmän. Kuvittelun kyvyn varassa voimme luoda kosketusta sellaiseenkin, mihin ei ole muutoin mahdollisuutta tutustua ja mikä on itselle vierasta, outoa, pelottavaa, hauskaa, kummallista, uutta. Taiteella on tajuntaa laajentava ja mielenterveyttä ylläpitävä vaikutus.

Koen siis vahvasti, että oman kaikenlaisesta taiteesta ja kulttuurista nautiskelun historia on lapsuuden leikeissä ja jaetuissa taidekokemuksissa. Nautin edelleen siitä, että saan kokea ja jakaa taide-elämyksiä jonkun kanssa. Yksinkin on hyvä, mutta yhdessä vielä parempi. Työssäni käytän taidetta apuvälineenä, ja ennen kaikkea yritän kuvittelun ja ihmettelyn kyvyn avulla saada jonkunlaista ymmärrystä toisen ihmisen sisäiseen maailmaan ja auttaa syntyneissä kipukohdissa. 

Tämän blogin avulla haluan muistuttaa itsenä koetuista asioista, mutta ehkä jakaa ideoita myös muiden kanssa.