Äitiys kirjallisuudessa

Kuuntelin viime viikolla Kuopion kaupungikirjaston järjestämän keskustelun aiheesta äitiys kaunokirjallisuudessa. Aihe on itselleni hyvin tärkeä ja olen sitä ennenkin pohdiskellut eri kanteilta.

Psykologian opintojeni kohokohtia olivat kirjallisuuden psykologian kurssit, joissa opettajana oli vieraileva professori Adma d’Heurle. Yhden kesäkurssin teema oli äitiys kirjallisuudessa. Luimme yhdessä Ibsenin näytelmiä ja katsoimme hienoja elokuvia aiheesta. Jokainen kirjoitti aiheesta esseen ja minun aiheeni liittyi Grimmin satujen äitihahmoihin. Luin tehtävääni varten ääneen Grimmin satuja lapsilleni ja muistelin sitä, miten oma äitini oli lukenut minulle samaa jo hieman repaleista satukirjaa. Muistan, miten hieman jarruttelin ja pohdin lukiessani, voinko jatkaa ja onko tämä liian rajua kuvakirjoihin tottuneille lapsille. Vielä mitä, he halusivat lisää. Muutaman viikon päästä sain hauskasti kuulla yhdeltä laseltani, että ”sä oot ihan niinkuin äitipuoli”. Ajattelin, että sadut tarjosivat hänelle mahdollisuuden tunnistaa omassa äidissä olevan varjopuolen ja antoi luvan ilmaista sitä ääneen.

Tuon kurssin jälkeen olen luenut valtavan määrän kaunokirjallisuutta, joka valottaa tätä elämämme tärkeää ja usein komplisoitua suhdetta - suhdetta lapsuuteen, huotapitävään ja toisinaan tuhovoimaiseen äitiin. Aihe ei vanhene koskaan.

Season Film Festival

Osallistuin tänä keväänä jo toiseen striimattuun filmifestivaaliin. Tällä kertaa Helsinki International Filmfestivalin järjestämään Season Film Festivaliin. Näytöksiä olisi ollut rajatulle joukolle myös leffateatterissa, mutta osallistuimme vain näytöksiin, joita pystyi katsomaan kotisohvalta. Parin festarin kokemuksella uskallan toivoa, että striimausmahdollisuus pidettäisiin tulevaisuudessakin ohjelmistossa. En ole juurikaan osallistunut suomalaisiin filmifestareihin, koska joko en ole kyseisellä paikkakunnalla tai aikataulut ovat olleet sopimattomat. Striimisysteemissähän leffan voi katsoa, milloin itselle sopii. Tarjonta on erilaisia elokuvia kuin mitä muutoin tulisi katsottua.

Nyt pidin hieman maltillisemman tahdin kuin edellisen festarin kohdalla. Silloin katsoin miltei kaiken tarjolla olevan. Tällä kertaa vain yhden elokuvan illassa. Tarjolla oli todella mielenkiintoinen kattaus indie-elokuvia.

Poly Styrene - I am a Cliché

Ensimmäiseksi katsoin dokumentin punklaulaja Poly Styrenista, josta sattui leffafestarin puffina olemaan juttu Hesarissa. Kerrassaan mahtava tapaus tämä Poly ja dokumentti hänen henkilönsä kuvauksena. Tuli vaikutelma, että Poly oli todella aikaansa edellä, luova ja älykäs nainen. Toki kamppaillut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa aikana, jolloin diagnosointi ja hoito on ollut vielä melkoisen sattumanvaraista. Samalla dokumentti oli oiva äiti-tytär-suhteen kuvaus. Tyttären osuus oli koskettava ja arvokas lisä Polyn tarinaan. Mielenkiintoista sekin, miten monet tuon aikakauden taiteilijat Beatlesit etunenässä liittyivät Krishna-liikkeeseen. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut Polysta kuullut mitään, vaikka hän oli edellä kävijä paitsi punkissa, myös naisasioissa. Minusta tuli kerta heitolla fani.

Shirley

Toinen Season Film Festival -löytöni oli elokuva Shirley, joka kertoo fiktiivis-elämänkerrallista tarinaa kauhukirjailija Shirley Hardie Jacksonista. Tässä Film-O-Holicin arvio leffasta. Elokuvassa käytetään todella kiinnostavaa kuvaustekniikkaa ja kuvakulmia, ihmiset ovat kummallisia, tunnelma on outo ja uhkaava, kuten kauhugenreen kuuluu. Samalla kerrotaan siitä, miten 50-luvun naisen ja vaimon rooliin voi olla vaikea ahtautua taiteilijana ja luovana ihmisenä. Naisten välisen ystävyyden ja ihastumisen rajapintaakin kosketetaan. Elisabeth Moss on aivan loisto tässä roolissa, taas.

Charlatan

Tämä oli ensimmäinen tsekkiläinen elokuva, jonka olen nähnyt. Chartatan tarkoittaa Wikipedian mukaan huijaria, puoskaria. Elokuvassa kysytään nimenomaan tätä kysymystä: Oliko parantaja Mikolášek puoskari? Hän määräsi ihmisille yrteistä tehtyjä lääkkeitä ja diagnosoi potilaita heitä tapaamatta katsomalla potilaan virtsaa läpinäkyvästä pullosta valoa vasten. Ilmeisesti hän tällä metodilla osui aina välillä sen verran kohdilleen, että menetelmä vakuutti monet. Hän toimi parantajana vuosikymmeniä ja oli muun muassa presidentin suojeluksessa. Presidentin kuoltua häntä vastaan nostettiin syytteitä kuolemantuottamuksesta.

Parantaja oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän oli myös köyhiä auttava hyväntekijä, toisaalta persoonaltaan jäyhä. Hänen aggressionsa purskahteli räjähtäen ja ennakoimatta ilmoille. Elokuvassa oli viittauksia Mikolášekin traumatisoitumiseen, mikä saattaa selittää osittain tämän – dissosioituneet kokemukset ja post-traumaattinen stressi teki hänestä arvaamattoman. Varhaislapsuus jäi arvoitukseksi, aggressiota hänellä oli jo nuorena poikana. Mikolášek eli myös salaista seksuaalista elämää, mutta ei rakkaussuhteessakaan voinut kokea täyttä turvallisuutta.

The Sleepwalkers

Argentiinalainen elokuva valittiin vuoden parhaaksi latinalais-amerikkalaiseksi elokuvaksi. Elokuvassa suku kokoontuu viettämään uutta vuotta hienoon villaan keskellä luontoa. Eletään muutamia päiviä samassa talossa, syödään päivällisiä yhdessä ja pulikoidaan altaassa ja lammessa. Alkuun elämä näyttää vain hivenen kaoottiselta sukukokoontumiselta. Vähitellen parisuhteen ristiriidat ja sukupolvien kuilu purskahtelee esiin. Nuoren teinitytön Anan seksuaalisuus ja naiseksi kasvaminen virittää tunnelmaa, samalla keski-ikäisten seksuaalien turhautuminen luo tälle omanlaistaan jännitettä. Tunnelataus alkaa vähitellen tiivistyä ja syntyy kuva, että tässä kävellään unissaan kohti katastrofia. Tekee mieli omalta sohvalta varoitella: älä mene sinne, voi ei älä nyt noin...

Unissakävely on elokuvassa konkreettista ja abstraktia. Suvussa kulkee unissakävelyn taipumus, mutta ihmiset ovat myös suhteessa omaan elämäänsä kuin unissakävelijät. Ei olla tietoisia, mitä tapahtuu, eikä aidossa, huoltapitävässä yhteydessä. Kohdataan näennäisesti ja se jos jokin herättää turhautumista.

Gunda

Kysessä on mustavalkoiden dokumentti luomutilan eläimistä. Elokuva on meditatiivinen. Kun katsoo kukon hidasta askeltamista tai porsaan nautinnollista lepoa mudassa, myös jokin itsessä rauhoittuu. Syntyy illuusio maailmasta, jossa eläin voi hyvin ja voi itse vaikuttaa oloonsa, saa liikkua kohtalaisen vapaasti sisään ja ulos ja toteuttaa olemista ympäristössä omalla lajiomaisella tavallaan. Kunnes. Realiteetti puskee ja katsoja huomaa, että pieni possu onkin tuotantoeläin. Katsoin elokuvan äitienpäivän lopuksi. Äidin huoli, hätä ja ahdistuneisuus, kun lapsukaiset viedään pois, on tuskallista katsottavaa.

Tanssistriimiä

Aurinkobaletin 40-vuotisgaala

Aurinkobaletti perustettiin, kun olin yläasteikäinen. Kävin vielä balettitunneilla Raija Lehmussaaren balettikoulussa ja opettajani Riitta Kotisaari oli Aurinkobaletin koreografina ja ehkä tanssijanakin (tätä en muista niin tarkkaan). Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että näinkin voi tanssia, että se on kuin tarinan kerrontaa ja teatteria. Voimistelun ja tanssin harrastajana en ollut ennen Aurinkobalettia tajunnut, että tällainen esittävän taiteen muoto on olemassa. 

Näytöksiä on sittemmin tullut koluttua, vuosikymmeniä. Turkulaisista tanssiteattereita nimenomaan Aurinkobaletti on minun juttuni. Pidän AB:n ideoista ja tyylistä. Nyt katselin heitä ensimmäisen kerran etänä.  Pidin erityisesti kahdesta jälkimmäisestä biisistä, ensimmäisen kohdalla en ollut riittävän virittynyt tai katselukokemus olisi edellyttänyt lähikontaktia yleisössä. 

Oli hauska katsoa striimissä esitettyjä vanhoja valokuvia ja kuunnella AB muisteloita. AB on kuin vanha luottoystävä ja 40-vuotisnäytöksestä tuli luokkakokous ja kotialbumin katselu -fiilis.

Tabanka Dance Ensemble

Törmäsin ryhmään Facebook-mainoksen kautta ja ostin striimilipun näytökseen Jazz Ain’t Nothin’But Soul , koska sen esittelyvideo näytti niin energiseltä. Esityksessä yhdistyivät afrikkalainen ja afro-karibialainen rytmi, musiikki ja nykytanssin muoto Talawa-tekniikka. 

Mainoksesta poiketen rytmi oli paikoin hidastettua. Syntyi unenomainen tunnelma, kuin olisi katsellut tanssia jostain toisesta todellisuudesta. Kaunista liikettä, jota olisin katsellut pitempäänkin kuin tunnin. 

Näytöksen järjesti norjalainen Dansens Hus. Mainio esimerkki siitä, miten korona-aikana kulttuuri voi tulla yllättävän lähelle.

Vuoden elokuva Nomadland

Parhaan elokuvan Oscarin sai Chloé Zhaon ohjaama Nomadland ja parhaan naispääosan palkinnon Frances McDormand. McDormand nousi kolmannella pääosaosacarillaan kolmen kärkeen. Ainoastaan Katharine Hepburnilla on neljä pääosa Oscaria ja kolme pääosaoscaria on McDormandin lisäksi vain Daniel Day-Lewisilla. Tämän jälkeen tulee on aika monta niitä, joilla on pääpalkintojen lisäksi sivuosaoscareita. Kolmen kärki on kieltämättä kova - omaa luokkaansa.

Pidin paljon Zhaon edellisestä elokuvasta, The Riderista, joka sekin yhdisteli dokumantaarista kerrontaa, todellisia hahmoja ja perinteisempää elokuvafiktiota. Elokuvissa ja teatterissa on yhä enemmän alettu yhdistää dokumentaarista kerrontaa fiktioon, siten että lopputuloksesta tätä rajapintaa ei enää erota. Pidän itse tällaisesta erittäin paljon! 

Nomadland pitäisi ehdottomasti nähdä valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa, eikä katsoa valoisaan aikaan telkkarista. Maisemat ja hämärässä tapahtuvat kohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa. Muutenkin toki kaipaan elokuvateatterin tunnelmaa ja yhteisöllistä katselukokemusta.

Tässä on erinomainen kirjoitus Nomadlandista YLE:n sivuilla. 

Jutusta käy hyvin ilmi se, että Fern oli sekä in että ohjaaja luomus, ja istui hienosti toimittaja Jessica Bruderin kuvaamaan maailmaan - jopa niin hyvin, että osa elokuvassa mukana olleista todellisista henkilöistä ei tajunnut, että kyseessä oli kuuluisa näyttelijä. 

Työpaikkansa finanssikriisissä menettäneiden, eläkeikäisten kriisi on hirvittävä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliturva on olematon. He kuitenkin säilyttävät arvokkuutensa, luovat yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. How to take care of your own shit kurssi sopisi kyllä monelle muullekin.