Vuoden elokuva Nomadland

Parhaan elokuvan Oscarin sai Chloé Zhaon ohjaama Nomadland ja parhaan naispääosan palkinnon Frances McDormand. McDormand nousi kolmannella pääosaosacarillaan kolmen kärkeen. Ainoastaan Katharine Hepburnilla on neljä pääosa Oscaria ja kolme pääosaoscaria on McDormandin lisäksi vain Daniel Day-Lewisilla. Tämän jälkeen tulee on aika monta niitä, joilla on pääpalkintojen lisäksi sivuosaoscareita. Kolmen kärki on kieltämättä kova - omaa luokkaansa.

Pidin paljon Zhaon edellisestä elokuvasta, The Riderista, joka sekin yhdisteli dokumantaarista kerrontaa, todellisia hahmoja ja perinteisempää elokuvafiktiota. Elokuvissa ja teatterissa on yhä enemmän alettu yhdistää dokumentaarista kerrontaa fiktioon, siten että lopputuloksesta tätä rajapintaa ei enää erota. Pidän itse tällaisesta erittäin paljon! 

Nomadland pitäisi ehdottomasti nähdä valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa, eikä katsoa valoisaan aikaan telkkarista. Maisemat ja hämärässä tapahtuvat kohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa. Muutenkin toki kaipaan elokuvateatterin tunnelmaa ja yhteisöllistä katselukokemusta.

Tässä on erinomainen kirjoitus Nomadlandista YLE:n sivuilla. 

Jutusta käy hyvin ilmi se, että Fern oli sekä in että ohjaaja luomus, ja istui hienosti toimittaja Jessica Bruderin kuvaamaan maailmaan - jopa niin hyvin, että osa elokuvassa mukana olleista todellisista henkilöistä ei tajunnut, että kyseessä oli kuuluisa näyttelijä. 

Työpaikkansa finanssikriisissä menettäneiden, eläkeikäisten kriisi on hirvittävä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliturva on olematon. He kuitenkin säilyttävät arvokkuutensa, luovat yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. How to take care of your own shit kurssi sopisi kyllä monelle muullekin.

Oscareita odotellessa

Tuntuu oudolta, kun Oscar-palkinnot jaetaan vastan näin myöhään keväällä ja ettei monia elokuvia ole ollut mahdollista nähdä. Elokuvateatteriin ei voi mennä ja leffat päätyvät suoratoistopalveluihin hitaasti. Osan olen jo nähnyt, joitain elokuva odotan vielä kovasti nähtäväksi. Pyrkimyksenäni kuitenkin on katsoa niin monta ehdokkaana ollutta elokuvaa kuin on mahdollista. Oma listani tähtiarvioineen on täällä.

Muutoin on sellainen olo, että tämänvuotisten elokuvien taso on tasainen. Joukossa on harvinaisen paljon epätyypillisiä ehdokkaita - independent-elokuvia, ei Hollywoodin suurtuotantoja. Mikään ei pomppaa erikoisen ihmeellisenä esille, koska kelpo elokuvia on listalla niin monta.

Kun kävin ehdokaslistoja läpi ja erityisesti miespääosaehdokkaat kiinnittivät huomioni. Listassa on niin monta hyvää roolisuoritusta, että on todella vaikea veikata voittajaa. 

Alkuvuodesta näin Ma Rainey's Black Bottomin ja ajattelin ehdokkaat kuultuani, että ilman muuta Chadwick Boseman ansaitsee palkinnon ja kunnian postuumisti. Sitten katsoin Mankin ja ajattelin, että Gary Oldman oli aivan loistava roolissaan. Tällä viikolla vaikutuin Sound of Metal elokuvan Riz Ahmedista. Unohdin elokuvaa katsoessa, että kyseessä on näyttelijä ja elokuva - ei dokumentti. Vasta päivä elokuvan jälkeen ravistauduin tästä fiiliksestä. Minaria ja The Fatheria en ole nähnyt vielä, joten vaikea sanoa näiden kahden miespääosan suorituksesta mitään, mutta noita kolmea edeltävääkin olisi jo vaikea panna paremmusjärjestykseen.

Naisista Viola Davis oli Ma Rainey. Jälleen tuntui siltä, että kyseessä ei ollut rooli, vaan eläminen kyseisenä henkilönä. Vanessa Kirby oli riipaiseva Pieces of Woman -elokuvassa. Tämän elokuvan hienous oli myös alkukohtauksessa, joka jysähti suoraan kaikessa kauhistuttavuudessaan katsojan tajuntaan. Muiden elokuvien näkemistä vasta odotan. Nomadlandin Frances McDormandin näkemistä odotan Vappuna, hänestä kun on povattu tämän kategorian voittajaa.

Parhaiden elokuvien kategorian ehdokkaista olen niin ikään ehtinyt nähdä vasta osan. 

Mankille ennustettiin jo ilmestyessään monenlaisia palkintoja, mutta hirveästi en ole nähnyt elokuvaa hehkutettavan tavallisten katsojien keskuudessa. Nopeatempoisessa, nasevassa dialogissa yhdistyvät USA:n politiikka ja hollywoodilainen elämä. Tämän jälkeen oli pakko katsoa uudelleen Citizen Kane - ja Ihmemaa Oz. Gary Oldmanin lisäksi pidin myös naisroolien Amanda Seyfieldistä (mm. Mamma Mia) ja Lily Collinsista (mm. Emily in Paris, Phil Collinsin tytär).

Sound of Metal oli koskettava elokuva, joka vei katsojan kokemaan kuuloaistumusten kautta päähenkilön kokemusmaailmaa. Itse koin elokuvan vaikuttavan koko kehoon ja jäsentymättömiin tunnekokemuksiin, eli ei ollut kyse vain kuulemisesta (tai ei-kuulemisesta), vaan mitä tämä aistimus itsessä synnyttää. Ei ole helppoa hyväksyä ja sopeutua, päästää irti entisestä. 

The Trial of the Chicago 7 - Aron Sorkinin ohjaama oikeussalidraama tuntui ajankohtaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Sacha Baron Cohen tekee tässä muiden näyttelijöiden ohella todella hyvän ja elokuvaa kantavan roolisuorituksen.

Palkintoja ja elokuvia odotellessa!