Season Film Festival

Osallistuin tänä keväänä jo toiseen striimattuun filmifestivaaliin. Tällä kertaa Helsinki International Filmfestivalin järjestämään Season Film Festivaliin. Näytöksiä olisi ollut rajatulle joukolle myös leffateatterissa, mutta osallistuimme vain näytöksiin, joita pystyi katsomaan kotisohvalta. Parin festarin kokemuksella uskallan toivoa, että striimausmahdollisuus pidettäisiin tulevaisuudessakin ohjelmistossa. En ole juurikaan osallistunut suomalaisiin filmifestareihin, koska joko en ole kyseisellä paikkakunnalla tai aikataulut ovat olleet sopimattomat. Striimisysteemissähän leffan voi katsoa, milloin itselle sopii. Tarjonta on erilaisia elokuvia kuin mitä muutoin tulisi katsottua.

Nyt pidin hieman maltillisemman tahdin kuin edellisen festarin kohdalla. Silloin katsoin miltei kaiken tarjolla olevan. Tällä kertaa vain yhden elokuvan illassa. Tarjolla oli todella mielenkiintoinen kattaus indie-elokuvia.

Poly Styrene - I am a Cliché

Ensimmäiseksi katsoin dokumentin punklaulaja Poly Styrenista, josta sattui leffafestarin puffina olemaan juttu Hesarissa. Kerrassaan mahtava tapaus tämä Poly ja dokumentti hänen henkilönsä kuvauksena. Tuli vaikutelma, että Poly oli todella aikaansa edellä, luova ja älykäs nainen. Toki kamppaillut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa aikana, jolloin diagnosointi ja hoito on ollut vielä melkoisen sattumanvaraista. Samalla dokumentti oli oiva äiti-tytär-suhteen kuvaus. Tyttären osuus oli koskettava ja arvokas lisä Polyn tarinaan. Mielenkiintoista sekin, miten monet tuon aikakauden taiteilijat Beatlesit etunenässä liittyivät Krishna-liikkeeseen. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut Polysta kuullut mitään, vaikka hän oli edellä kävijä paitsi punkissa, myös naisasioissa. Minusta tuli kerta heitolla fani.

Shirley

Toinen Season Film Festival -löytöni oli elokuva Shirley, joka kertoo fiktiivis-elämänkerrallista tarinaa kauhukirjailija Shirley Hardie Jacksonista. Tässä Film-O-Holicin arvio leffasta. Elokuvassa käytetään todella kiinnostavaa kuvaustekniikkaa ja kuvakulmia, ihmiset ovat kummallisia, tunnelma on outo ja uhkaava, kuten kauhugenreen kuuluu. Samalla kerrotaan siitä, miten 50-luvun naisen ja vaimon rooliin voi olla vaikea ahtautua taiteilijana ja luovana ihmisenä. Naisten välisen ystävyyden ja ihastumisen rajapintaakin kosketetaan. Elisabeth Moss on aivan loisto tässä roolissa, taas.

Charlatan

Tämä oli ensimmäinen tsekkiläinen elokuva, jonka olen nähnyt. Chartatan tarkoittaa Wikipedian mukaan huijaria, puoskaria. Elokuvassa kysytään nimenomaan tätä kysymystä: Oliko parantaja Mikolášek puoskari? Hän määräsi ihmisille yrteistä tehtyjä lääkkeitä ja diagnosoi potilaita heitä tapaamatta katsomalla potilaan virtsaa läpinäkyvästä pullosta valoa vasten. Ilmeisesti hän tällä metodilla osui aina välillä sen verran kohdilleen, että menetelmä vakuutti monet. Hän toimi parantajana vuosikymmeniä ja oli muun muassa presidentin suojeluksessa. Presidentin kuoltua häntä vastaan nostettiin syytteitä kuolemantuottamuksesta.

Parantaja oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän oli myös köyhiä auttava hyväntekijä, toisaalta persoonaltaan jäyhä. Hänen aggressionsa purskahteli räjähtäen ja ennakoimatta ilmoille. Elokuvassa oli viittauksia Mikolášekin traumatisoitumiseen, mikä saattaa selittää osittain tämän – dissosioituneet kokemukset ja post-traumaattinen stressi teki hänestä arvaamattoman. Varhaislapsuus jäi arvoitukseksi, aggressiota hänellä oli jo nuorena poikana. Mikolášek eli myös salaista seksuaalista elämää, mutta ei rakkaussuhteessakaan voinut kokea täyttä turvallisuutta.

The Sleepwalkers

Argentiinalainen elokuva valittiin vuoden parhaaksi latinalais-amerikkalaiseksi elokuvaksi. Elokuvassa suku kokoontuu viettämään uutta vuotta hienoon villaan keskellä luontoa. Eletään muutamia päiviä samassa talossa, syödään päivällisiä yhdessä ja pulikoidaan altaassa ja lammessa. Alkuun elämä näyttää vain hivenen kaoottiselta sukukokoontumiselta. Vähitellen parisuhteen ristiriidat ja sukupolvien kuilu purskahtelee esiin. Nuoren teinitytön Anan seksuaalisuus ja naiseksi kasvaminen virittää tunnelmaa, samalla keski-ikäisten seksuaalien turhautuminen luo tälle omanlaistaan jännitettä. Tunnelataus alkaa vähitellen tiivistyä ja syntyy kuva, että tässä kävellään unissaan kohti katastrofia. Tekee mieli omalta sohvalta varoitella: älä mene sinne, voi ei älä nyt noin...

Unissakävely on elokuvassa konkreettista ja abstraktia. Suvussa kulkee unissakävelyn taipumus, mutta ihmiset ovat myös suhteessa omaan elämäänsä kuin unissakävelijät. Ei olla tietoisia, mitä tapahtuu, eikä aidossa, huoltapitävässä yhteydessä. Kohdataan näennäisesti ja se jos jokin herättää turhautumista.

Gunda

Kysessä on mustavalkoiden dokumentti luomutilan eläimistä. Elokuva on meditatiivinen. Kun katsoo kukon hidasta askeltamista tai porsaan nautinnollista lepoa mudassa, myös jokin itsessä rauhoittuu. Syntyy illuusio maailmasta, jossa eläin voi hyvin ja voi itse vaikuttaa oloonsa, saa liikkua kohtalaisen vapaasti sisään ja ulos ja toteuttaa olemista ympäristössä omalla lajiomaisella tavallaan. Kunnes. Realiteetti puskee ja katsoja huomaa, että pieni possu onkin tuotantoeläin. Katsoin elokuvan äitienpäivän lopuksi. Äidin huoli, hätä ja ahdistuneisuus, kun lapsukaiset viedään pois, on tuskallista katsottavaa.

Vuoden elokuva Nomadland

Parhaan elokuvan Oscarin sai Chloé Zhaon ohjaama Nomadland ja parhaan naispääosan palkinnon Frances McDormand. McDormand nousi kolmannella pääosaosacarillaan kolmen kärkeen. Ainoastaan Katharine Hepburnilla on neljä pääosa Oscaria ja kolme pääosaoscaria on McDormandin lisäksi vain Daniel Day-Lewisilla. Tämän jälkeen tulee on aika monta niitä, joilla on pääpalkintojen lisäksi sivuosaoscareita. Kolmen kärki on kieltämättä kova - omaa luokkaansa.

Pidin paljon Zhaon edellisestä elokuvasta, The Riderista, joka sekin yhdisteli dokumantaarista kerrontaa, todellisia hahmoja ja perinteisempää elokuvafiktiota. Elokuvissa ja teatterissa on yhä enemmän alettu yhdistää dokumentaarista kerrontaa fiktioon, siten että lopputuloksesta tätä rajapintaa ei enää erota. Pidän itse tällaisesta erittäin paljon! 

Nomadland pitäisi ehdottomasti nähdä valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa, eikä katsoa valoisaan aikaan telkkarista. Maisemat ja hämärässä tapahtuvat kohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa. Muutenkin toki kaipaan elokuvateatterin tunnelmaa ja yhteisöllistä katselukokemusta.

Tässä on erinomainen kirjoitus Nomadlandista YLE:n sivuilla. 

Jutusta käy hyvin ilmi se, että Fern oli sekä in että ohjaaja luomus, ja istui hienosti toimittaja Jessica Bruderin kuvaamaan maailmaan - jopa niin hyvin, että osa elokuvassa mukana olleista todellisista henkilöistä ei tajunnut, että kyseessä oli kuuluisa näyttelijä. 

Työpaikkansa finanssikriisissä menettäneiden, eläkeikäisten kriisi on hirvittävä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliturva on olematon. He kuitenkin säilyttävät arvokkuutensa, luovat yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. How to take care of your own shit kurssi sopisi kyllä monelle muullekin.

Oscareita odotellessa

Tuntuu oudolta, kun Oscar-palkinnot jaetaan vastan näin myöhään keväällä ja ettei monia elokuvia ole ollut mahdollista nähdä. Elokuvateatteriin ei voi mennä ja leffat päätyvät suoratoistopalveluihin hitaasti. Osan olen jo nähnyt, joitain elokuva odotan vielä kovasti nähtäväksi. Pyrkimyksenäni kuitenkin on katsoa niin monta ehdokkaana ollutta elokuvaa kuin on mahdollista. Oma listani tähtiarvioineen on täällä.

Muutoin on sellainen olo, että tämänvuotisten elokuvien taso on tasainen. Joukossa on harvinaisen paljon epätyypillisiä ehdokkaita - independent-elokuvia, ei Hollywoodin suurtuotantoja. Mikään ei pomppaa erikoisen ihmeellisenä esille, koska kelpo elokuvia on listalla niin monta.

Kun kävin ehdokaslistoja läpi ja erityisesti miespääosaehdokkaat kiinnittivät huomioni. Listassa on niin monta hyvää roolisuoritusta, että on todella vaikea veikata voittajaa. 

Alkuvuodesta näin Ma Rainey's Black Bottomin ja ajattelin ehdokkaat kuultuani, että ilman muuta Chadwick Boseman ansaitsee palkinnon ja kunnian postuumisti. Sitten katsoin Mankin ja ajattelin, että Gary Oldman oli aivan loistava roolissaan. Tällä viikolla vaikutuin Sound of Metal elokuvan Riz Ahmedista. Unohdin elokuvaa katsoessa, että kyseessä on näyttelijä ja elokuva - ei dokumentti. Vasta päivä elokuvan jälkeen ravistauduin tästä fiiliksestä. Minaria ja The Fatheria en ole nähnyt vielä, joten vaikea sanoa näiden kahden miespääosan suorituksesta mitään, mutta noita kolmea edeltävääkin olisi jo vaikea panna paremmusjärjestykseen.

Naisista Viola Davis oli Ma Rainey. Jälleen tuntui siltä, että kyseessä ei ollut rooli, vaan eläminen kyseisenä henkilönä. Vanessa Kirby oli riipaiseva Pieces of Woman -elokuvassa. Tämän elokuvan hienous oli myös alkukohtauksessa, joka jysähti suoraan kaikessa kauhistuttavuudessaan katsojan tajuntaan. Muiden elokuvien näkemistä vasta odotan. Nomadlandin Frances McDormandin näkemistä odotan Vappuna, hänestä kun on povattu tämän kategorian voittajaa.

Parhaiden elokuvien kategorian ehdokkaista olen niin ikään ehtinyt nähdä vasta osan. 

Mankille ennustettiin jo ilmestyessään monenlaisia palkintoja, mutta hirveästi en ole nähnyt elokuvaa hehkutettavan tavallisten katsojien keskuudessa. Nopeatempoisessa, nasevassa dialogissa yhdistyvät USA:n politiikka ja hollywoodilainen elämä. Tämän jälkeen oli pakko katsoa uudelleen Citizen Kane - ja Ihmemaa Oz. Gary Oldmanin lisäksi pidin myös naisroolien Amanda Seyfieldistä (mm. Mamma Mia) ja Lily Collinsista (mm. Emily in Paris, Phil Collinsin tytär).

Sound of Metal oli koskettava elokuva, joka vei katsojan kokemaan kuuloaistumusten kautta päähenkilön kokemusmaailmaa. Itse koin elokuvan vaikuttavan koko kehoon ja jäsentymättömiin tunnekokemuksiin, eli ei ollut kyse vain kuulemisesta (tai ei-kuulemisesta), vaan mitä tämä aistimus itsessä synnyttää. Ei ole helppoa hyväksyä ja sopeutua, päästää irti entisestä. 

The Trial of the Chicago 7 - Aron Sorkinin ohjaama oikeussalidraama tuntui ajankohtaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Sacha Baron Cohen tekee tässä muiden näyttelijöiden ohella todella hyvän ja elokuvaa kantavan roolisuorituksen.

Palkintoja ja elokuvia odotellessa!

 

Aasialaisia leffoja

Olen Helmet-elokuvahaasteen myötä innostunut aasialaisista elokuvista, erityisesti korealaisista ja japanilaisista leffoista. Siksi olin iloinen, kun bongasin Facebookissa Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaalin. Festari ei ole uusi, sitä on järjestetty monen vuoden ajan. Itselleni tämä kahdeksas festari oli kuitenkin ensimmäinen. Jos festivaali olisi järjestynyt normaaliin tapaan Helsingissä elokuvateatterissa, se olisi jäänyt minulta suurella todennäköisuudellä väliin. Nyt striimipalvelun kautta osallistuessani festari tulikin kotisohvalle ja siihen oli helppo osallistua. Samalla islantilainen villapaitani edistyi kymmeniä senttejä. Teknisiä vastoinkäymisiä oli parin elokuvan kohdalla, mutta sain niihin todella nopeaa ja ystävällistä apua festarin tekniseltä tuelta. Sain viestin jopa keskiyön jälkeen lähettämääni tukipyyntöön!

Aloitin katsomalla japanilaisen Aristrocrats -elokuvan. Leffassa nuoret ja rikkaat etsivät onnea järjestetystä avioliitosta. Elokuvan kautta japanilainen luokkayhteiskunta valottuu todella hienosti. Onnen löytäminen ei ole helppoa, vaikka osaisi käytöstavat ja olisi syntynyt hulppeisiin oloihin.

The House of Us tulee Etelä-Koreasta. Siinä lapset koettavat selviytyä kesälomalla ilman vanhempiaan. Yksinäinen teini-iän kynnyksellä oleva Hana adoptoi itselleen kauppamatkalla löytämänsä "pikkusiskot", ja alkaa tehdä heille ruokaa ja leikkiä heidän kanssaan. Suloinen leffa kertakaikkiaan.

Hold me Back on japanilainen romanttinen elokuva. Siitä tulee mieleen Amelié päähenkilön mielikuvituksen vuoksi. Sinkkuuteen eli sooloiluun tottunut Mitsuko tasapainoilee sen kanssa, haluaako luopua mielessään olevasta A:sta vai tutustua oikeaan poikaan, Tadaan. Plussaa leffalle vielä Roomassa käymisestä.

Money Has Four Legs on elämäni ensimmäinen burmalainen elokuva. Elokuva kertoo elokuvan tekemisestä sensuurin keskellä, rahapulasta, pankkiryöstöstä ja muistin menetyksestä. Hauska tapaus ja ihana ikkuna vieraaseen kulttuuriin.

Malu sijoittui Malesiaan ja Japaniin. Elokuva oli surumieleninen kertomus erilleen joutuvista sisaruksista, masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja selviämisyrityksen raskaudesta. Juurettomuus ja rakkauden puute on ilmeistä näiden naisten elämässä. Katsoessa on hyvä päästää irti pakosta tietää, kuka tämä on, mihin nyt siirryttiin - ja vain antaa elokuvan virran viedä. Matkan varrella alkaa hahmottaa, miten siirrytään ajasta ja henkilöstä toiseen. Erittäin kiinnostava elokuva. Olisi kiva nähdä toistekin ja keskustella tästä jonkun kanssa. Sopisi hyvin psykologisille leffafestareille.

Ainu Mosir oli todella kiinnostava japanilaisleffa, jossa tutustuttiin Ainuihin, Japanin alkuperäiskansaan. 14-vuotias Kanto eli vaikeaa elämänvaihetta isän kuoleman, murrosiän, oman identiteetin löytämisen ja yhteisön perinteisiin liittymisen kanssa. Japani on tunnustanut Ainujen olemassaolon vasta aivan viime vuosina. Heitä ei juurikaan ole käsitelty elokuvan keinoin, joten tämä oli ainutlaatuinen mahdollisuus siihen.

The Man Standing Next kertoo Etelä-Korean poliittisesta historiasta vuonna 1979. Silloinen presidentti salamurhattiin ja elokuva palaa aikaan juuri ennen tätä ja kertoo, mikä johti tapahtumiin. Melkoisen aggressiivista politiikkaa. Hahmottui myös se, että tuohon aikaan Pohjois- ja Etelä-Korean politiikan tyylien välillä ei tainnut vielä olla kovin suurta eroa. Demokratia ei vielä ollut rantautunut politiikan toteuttamisen tavaksi.

Cleaners filippiiniläisten katolista koulua käyvien nuorten elämää. Englantia sirottelevan sekakielen puhuminen ei näköjään ole harvinaista muuallakaan päin maailmaa. Myös kakkahuumori toimii eri maailman kolkissa. Amatöörinäyttelijät toivat elokuvaan autenttista kohellusta ja nuoruuden kipupaikkoja. Mustavalkoista elokuvaa tehostavat yliviivaustussilla värjätyt yksityiskohdat.

Coalesce tulee Kambodjasta - elokuvamaa, josta en aiemmin ole nähnyt mitään. Ohjaaja on ranskalainen, nuoret näyttelijät paikallisia. Tuntui, että nuoret joutuivat monenlaisille vaaroille alttiiksi. Omat impulsiiviset päähänpistot ovat oma lukunsa, inhottavammalta tuntuu hyväksikäyttö, mitä länsimaiset keski-ikäiset miehet ja naiset kohdistavat nuoriin. Silti nuorissa on samaa raikkautta kuin nuorissa joka puolella. Tulevaisuus auki ja oma itse hieman hukassa.

Red Post on Escher Street. Ihailtu ohjaaja järjestää koekuvaukset ja sekalainen joukko nuoria naisia saapuu paikalle toivossa saada elokuvasta rooli. Parasta elokuvassa oli eriskummallisten hahmojen kirjo ja ripaus romantiikkaa.

Company Retreat. Hotelliketjun työntekijöiden työhyvinvointireissulla käydään läpi töissä tapahtunutta seksuaalista häirintätapausta ja sen seurauksia uhrille, Sakille. Asiasta keskustellaan perusteellisesti prosessin monessa eri vaiheessa. Kun työpaikka ei ota vastuuta irtisanomalla tekijän, syntyy tilaa kiusaamiselle, toinen toistensa epäilylle ja emontionaaliselle pahoinvoinnille. Tositarinaan perustuva, näyttelijöiden kanssa tehty elokuva. 

Yksi elokuva jäi tarjonnasta katsomatta, kun aika loppui kesken. Hieno kokemus! Tuli sukellettua monen maan vieraaseen kulttuuriin ja havaittua, että nuorten elämä on hyvin samantapaista kipupaikkoineen kuin meilläkin, kulttuuri vain on aivan toisenlainen.

Helmet-elokuvahaaste

Olen viime vuosina ravannut todella aktiivisesti kaikenlaisissa taide- ja kulttuuririennoissa. Lähes viikoittain on ollut teatteriesityksiä, taidenäyttelyitä, konsertteja, tanssinäytöksiä, nukketeatteria ynnä muuta virikettä. Sitten iski korona-aika. Mietin kauhuissani kaikkia niitä, jotka saavat leipänsä taiteen ja kulttuurin saralta. Aikakausi on ollut musertava ennen kaikkea heille.

Itselläni meni kuukausia hoitaa erilaisten tapahtumien siirtoja uusiin päivämääriin hamaan tulevaisuuteen. Syksyllä 2020 kävin muutamissa varaamissani ja siirtämissäni teatterinäytöksissä, mutta sitten kaikki tyssäsi uudelleen. 

Olen tehnyt etätöitä ja sen vastapainoksi on ollut pakko kehittää jotain palauttavaa, mieltä virkistävää ja kiinnostusta ruokkivaa. Keho kaipaa liikettä ja mieli kaipaa virikkeitä ja tunne-elämyksiä. Onnekseni löysin Helmet-elokuvahaasteen ja sen avulla olen saanut ylläpidettyä intohimoista suhdettani edes elokuvataiteeseen ja -viihteeseen.

Elokuvahaasteessa on tarkoitus katsoa vuoden aikana 50 (tai pienessä haasteessa 25) eri kategoriaan kuuluvaa leffaa ja näin laajentaa katselurepertuaariaan. Aloitimme vuoden 2020 Helmet-elokuvahaasteen parissa verkkaisesti jo alkuvuodesta, mutta etäilyn myötä tahti tiivistyi. Elämys oli mahtava. Jouduin vähän väliä pois mukavuusalueelta ja tulimme katsoneeksi kaikenlaista ohitettua ja unohdettua, joitan genrejä vähän vastentahtoisestikin. Katselun jälkeen olin kuitenkin todella tyytyväinen, että tuli tällä tavoin avarrettua katseluvalikoimaa uuteen ulottuvuuteen. 

Ainoa huono puoli oli se, että teimme haasteen valmiiksi noin puolessa vuodessa. Syksyllä otimme urakoitavaksi vuoden 2019 haasteen, joka oli silloin mennyt täysin ohitse. Tällä kertaa katselussa ei mennyt kuin pari-kolme kuukautta... 

Nyt vuoden 2021 alusta aloitimme jo kolmannen haasteen, joka näillä näkymin tulee valmiiksi parin päivän sisällä, ennätyksellisesti alle kahden kuukauden. Hulluuden muoto tämäkin.

En ole tietenkään koskaan ennen katsonut tällaista määrää elokuvia. Kiitos korona-ajan, suoratoistopalveluiden, elämäntilanteen ja intohimoisen mielenlaadun. Olen oppinut hirvittävän määrän asioita paitsi elokuva-alasta, myös maailmasta, historiasta, elämästä ja itsestäni.

Helmet-elokuvalistani löytyvät täältä:

Helmet-elokuvahaaste 2019 

Helmet-elokuvahaaste 2020

Helmet-elokuvahaaste 2021

Tämä ei kuitenkaan ole ihan ensimmäinen kerta, kun osallistun elokuvahaasteeseen. Joskus 80-luvulla Finnkinolla oli puolentoista vuoden ajan Jekyl ja Hyde -elokuvahaaste. Siinä piti kerätä elokuvakäynneistä 50 leimaa korttiin puolen vuoden aikana ja palkinnoksi sai seuraavat puoli vuotta käydä elokuvissa puoleen hintaan. Kun tänä aikana taas keräsi uudet 50 leimaa, pääsi seuraavan puoli vuotta leffaan ilmaiseksi. Meitä oli aika iso joukko elokuvan katselijoita, jotka istuimme leffateatterissa välillä kaksikin elokuvaa peräkkäin, jotta saimme kerättyä tarvittavat leimat ennen määräaikaa. Olikohan elokuvateatteriyrityksessä oletettu, ettei monikaan jaksaisi moista elokuvissa ravaamista. Haaste kuitenkin lopetettiin heti, kun luvatut alennukset ja ilmaiskatselut oli lunastettu.