Äitiys kirjallisuudessa

Kuuntelin viime viikolla Kuopion kaupungikirjaston järjestämän keskustelun aiheesta äitiys kaunokirjallisuudessa. Aihe on itselleni hyvin tärkeä ja olen sitä ennenkin pohdiskellut eri kanteilta.

Psykologian opintojeni kohokohtia olivat kirjallisuuden psykologian kurssit, joissa opettajana oli vieraileva professori Adma d’Heurle. Yhden kesäkurssin teema oli äitiys kirjallisuudessa. Luimme yhdessä Ibsenin näytelmiä ja katsoimme hienoja elokuvia aiheesta. Jokainen kirjoitti aiheesta esseen ja minun aiheeni liittyi Grimmin satujen äitihahmoihin. Luin tehtävääni varten ääneen Grimmin satuja lapsilleni ja muistelin sitä, miten oma äitini oli lukenut minulle samaa jo hieman repaleista satukirjaa. Muistan, miten hieman jarruttelin ja pohdin lukiessani, voinko jatkaa ja onko tämä liian rajua kuvakirjoihin tottuneille lapsille. Vielä mitä, he halusivat lisää. Muutaman viikon päästä sain hauskasti kuulla yhdeltä laseltani, että ”sä oot ihan niinkuin äitipuoli”. Ajattelin, että sadut tarjosivat hänelle mahdollisuuden tunnistaa omassa äidissä olevan varjopuolen ja antoi luvan ilmaista sitä ääneen.

Tuon kurssin jälkeen olen luenut valtavan määrän kaunokirjallisuutta, joka valottaa tätä elämämme tärkeää ja usein komplisoitua suhdetta - suhdetta lapsuuteen, huotapitävään ja toisinaan tuhovoimaiseen äitiin. Aihe ei vanhene koskaan.

Season Film Festival

Osallistuin tänä keväänä jo toiseen striimattuun filmifestivaaliin. Tällä kertaa Helsinki International Filmfestivalin järjestämään Season Film Festivaliin. Näytöksiä olisi ollut rajatulle joukolle myös leffateatterissa, mutta osallistuimme vain näytöksiin, joita pystyi katsomaan kotisohvalta. Parin festarin kokemuksella uskallan toivoa, että striimausmahdollisuus pidettäisiin tulevaisuudessakin ohjelmistossa. En ole juurikaan osallistunut suomalaisiin filmifestareihin, koska joko en ole kyseisellä paikkakunnalla tai aikataulut ovat olleet sopimattomat. Striimisysteemissähän leffan voi katsoa, milloin itselle sopii. Tarjonta on erilaisia elokuvia kuin mitä muutoin tulisi katsottua.

Nyt pidin hieman maltillisemman tahdin kuin edellisen festarin kohdalla. Silloin katsoin miltei kaiken tarjolla olevan. Tällä kertaa vain yhden elokuvan illassa. Tarjolla oli todella mielenkiintoinen kattaus indie-elokuvia.

Poly Styrene - I am a Cliché

Ensimmäiseksi katsoin dokumentin punklaulaja Poly Styrenista, josta sattui leffafestarin puffina olemaan juttu Hesarissa. Kerrassaan mahtava tapaus tämä Poly ja dokumentti hänen henkilönsä kuvauksena. Tuli vaikutelma, että Poly oli todella aikaansa edellä, luova ja älykäs nainen. Toki kamppaillut kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa aikana, jolloin diagnosointi ja hoito on ollut vielä melkoisen sattumanvaraista. Samalla dokumentti oli oiva äiti-tytär-suhteen kuvaus. Tyttären osuus oli koskettava ja arvokas lisä Polyn tarinaan. Mielenkiintoista sekin, miten monet tuon aikakauden taiteilijat Beatlesit etunenässä liittyivät Krishna-liikkeeseen. Häpeäkseni tunnustan, etten ollut Polysta kuullut mitään, vaikka hän oli edellä kävijä paitsi punkissa, myös naisasioissa. Minusta tuli kerta heitolla fani.

Shirley

Toinen Season Film Festival -löytöni oli elokuva Shirley, joka kertoo fiktiivis-elämänkerrallista tarinaa kauhukirjailija Shirley Hardie Jacksonista. Tässä Film-O-Holicin arvio leffasta. Elokuvassa käytetään todella kiinnostavaa kuvaustekniikkaa ja kuvakulmia, ihmiset ovat kummallisia, tunnelma on outo ja uhkaava, kuten kauhugenreen kuuluu. Samalla kerrotaan siitä, miten 50-luvun naisen ja vaimon rooliin voi olla vaikea ahtautua taiteilijana ja luovana ihmisenä. Naisten välisen ystävyyden ja ihastumisen rajapintaakin kosketetaan. Elisabeth Moss on aivan loisto tässä roolissa, taas.

Charlatan

Tämä oli ensimmäinen tsekkiläinen elokuva, jonka olen nähnyt. Chartatan tarkoittaa Wikipedian mukaan huijaria, puoskaria. Elokuvassa kysytään nimenomaan tätä kysymystä: Oliko parantaja Mikolášek puoskari? Hän määräsi ihmisille yrteistä tehtyjä lääkkeitä ja diagnosoi potilaita heitä tapaamatta katsomalla potilaan virtsaa läpinäkyvästä pullosta valoa vasten. Ilmeisesti hän tällä metodilla osui aina välillä sen verran kohdilleen, että menetelmä vakuutti monet. Hän toimi parantajana vuosikymmeniä ja oli muun muassa presidentin suojeluksessa. Presidentin kuoltua häntä vastaan nostettiin syytteitä kuolemantuottamuksesta.

Parantaja oli ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän oli myös köyhiä auttava hyväntekijä, toisaalta persoonaltaan jäyhä. Hänen aggressionsa purskahteli räjähtäen ja ennakoimatta ilmoille. Elokuvassa oli viittauksia Mikolášekin traumatisoitumiseen, mikä saattaa selittää osittain tämän – dissosioituneet kokemukset ja post-traumaattinen stressi teki hänestä arvaamattoman. Varhaislapsuus jäi arvoitukseksi, aggressiota hänellä oli jo nuorena poikana. Mikolášek eli myös salaista seksuaalista elämää, mutta ei rakkaussuhteessakaan voinut kokea täyttä turvallisuutta.

The Sleepwalkers

Argentiinalainen elokuva valittiin vuoden parhaaksi latinalais-amerikkalaiseksi elokuvaksi. Elokuvassa suku kokoontuu viettämään uutta vuotta hienoon villaan keskellä luontoa. Eletään muutamia päiviä samassa talossa, syödään päivällisiä yhdessä ja pulikoidaan altaassa ja lammessa. Alkuun elämä näyttää vain hivenen kaoottiselta sukukokoontumiselta. Vähitellen parisuhteen ristiriidat ja sukupolvien kuilu purskahtelee esiin. Nuoren teinitytön Anan seksuaalisuus ja naiseksi kasvaminen virittää tunnelmaa, samalla keski-ikäisten seksuaalien turhautuminen luo tälle omanlaistaan jännitettä. Tunnelataus alkaa vähitellen tiivistyä ja syntyy kuva, että tässä kävellään unissaan kohti katastrofia. Tekee mieli omalta sohvalta varoitella: älä mene sinne, voi ei älä nyt noin...

Unissakävely on elokuvassa konkreettista ja abstraktia. Suvussa kulkee unissakävelyn taipumus, mutta ihmiset ovat myös suhteessa omaan elämäänsä kuin unissakävelijät. Ei olla tietoisia, mitä tapahtuu, eikä aidossa, huoltapitävässä yhteydessä. Kohdataan näennäisesti ja se jos jokin herättää turhautumista.

Gunda

Kysessä on mustavalkoiden dokumentti luomutilan eläimistä. Elokuva on meditatiivinen. Kun katsoo kukon hidasta askeltamista tai porsaan nautinnollista lepoa mudassa, myös jokin itsessä rauhoittuu. Syntyy illuusio maailmasta, jossa eläin voi hyvin ja voi itse vaikuttaa oloonsa, saa liikkua kohtalaisen vapaasti sisään ja ulos ja toteuttaa olemista ympäristössä omalla lajiomaisella tavallaan. Kunnes. Realiteetti puskee ja katsoja huomaa, että pieni possu onkin tuotantoeläin. Katsoin elokuvan äitienpäivän lopuksi. Äidin huoli, hätä ja ahdistuneisuus, kun lapsukaiset viedään pois, on tuskallista katsottavaa.

Tanssistriimiä

Aurinkobaletin 40-vuotisgaala

Aurinkobaletti perustettiin, kun olin yläasteikäinen. Kävin vielä balettitunneilla Raija Lehmussaaren balettikoulussa ja opettajani Riitta Kotisaari oli Aurinkobaletin koreografina ja ehkä tanssijanakin (tätä en muista niin tarkkaan). Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että näinkin voi tanssia, että se on kuin tarinan kerrontaa ja teatteria. Voimistelun ja tanssin harrastajana en ollut ennen Aurinkobalettia tajunnut, että tällainen esittävän taiteen muoto on olemassa. 

Näytöksiä on sittemmin tullut koluttua, vuosikymmeniä. Turkulaisista tanssiteattereita nimenomaan Aurinkobaletti on minun juttuni. Pidän AB:n ideoista ja tyylistä. Nyt katselin heitä ensimmäisen kerran etänä.  Pidin erityisesti kahdesta jälkimmäisestä biisistä, ensimmäisen kohdalla en ollut riittävän virittynyt tai katselukokemus olisi edellyttänyt lähikontaktia yleisössä. 

Oli hauska katsoa striimissä esitettyjä vanhoja valokuvia ja kuunnella AB muisteloita. AB on kuin vanha luottoystävä ja 40-vuotisnäytöksestä tuli luokkakokous ja kotialbumin katselu -fiilis.

Tabanka Dance Ensemble

Törmäsin ryhmään Facebook-mainoksen kautta ja ostin striimilipun näytökseen Jazz Ain’t Nothin’But Soul , koska sen esittelyvideo näytti niin energiseltä. Esityksessä yhdistyivät afrikkalainen ja afro-karibialainen rytmi, musiikki ja nykytanssin muoto Talawa-tekniikka. 

Mainoksesta poiketen rytmi oli paikoin hidastettua. Syntyi unenomainen tunnelma, kuin olisi katsellut tanssia jostain toisesta todellisuudesta. Kaunista liikettä, jota olisin katsellut pitempäänkin kuin tunnin. 

Näytöksen järjesti norjalainen Dansens Hus. Mainio esimerkki siitä, miten korona-aikana kulttuuri voi tulla yllättävän lähelle.

Vuoden elokuva Nomadland

Parhaan elokuvan Oscarin sai Chloé Zhaon ohjaama Nomadland ja parhaan naispääosan palkinnon Frances McDormand. McDormand nousi kolmannella pääosaosacarillaan kolmen kärkeen. Ainoastaan Katharine Hepburnilla on neljä pääosa Oscaria ja kolme pääosaoscaria on McDormandin lisäksi vain Daniel Day-Lewisilla. Tämän jälkeen tulee on aika monta niitä, joilla on pääpalkintojen lisäksi sivuosaoscareita. Kolmen kärki on kieltämättä kova - omaa luokkaansa.

Pidin paljon Zhaon edellisestä elokuvasta, The Riderista, joka sekin yhdisteli dokumantaarista kerrontaa, todellisia hahmoja ja perinteisempää elokuvafiktiota. Elokuvissa ja teatterissa on yhä enemmän alettu yhdistää dokumentaarista kerrontaa fiktioon, siten että lopputuloksesta tätä rajapintaa ei enää erota. Pidän itse tällaisesta erittäin paljon! 

Nomadland pitäisi ehdottomasti nähdä valkokankaalta pimeässä elokuvateatterissa, eikä katsoa valoisaan aikaan telkkarista. Maisemat ja hämärässä tapahtuvat kohtaukset eivät pääse oikeuksiinsa. Muutenkin toki kaipaan elokuvateatterin tunnelmaa ja yhteisöllistä katselukokemusta.

Tässä on erinomainen kirjoitus Nomadlandista YLE:n sivuilla. 

Jutusta käy hyvin ilmi se, että Fern oli sekä in että ohjaaja luomus, ja istui hienosti toimittaja Jessica Bruderin kuvaamaan maailmaan - jopa niin hyvin, että osa elokuvassa mukana olleista todellisista henkilöistä ei tajunnut, että kyseessä oli kuuluisa näyttelijä. 

Työpaikkansa finanssikriisissä menettäneiden, eläkeikäisten kriisi on hirvittävä yhteiskunnassa, jossa sosiaaliturva on olematon. He kuitenkin säilyttävät arvokkuutensa, luovat yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. How to take care of your own shit kurssi sopisi kyllä monelle muullekin.

Oscareita odotellessa

Tuntuu oudolta, kun Oscar-palkinnot jaetaan vastan näin myöhään keväällä ja ettei monia elokuvia ole ollut mahdollista nähdä. Elokuvateatteriin ei voi mennä ja leffat päätyvät suoratoistopalveluihin hitaasti. Osan olen jo nähnyt, joitain elokuva odotan vielä kovasti nähtäväksi. Pyrkimyksenäni kuitenkin on katsoa niin monta ehdokkaana ollutta elokuvaa kuin on mahdollista. Oma listani tähtiarvioineen on täällä.

Muutoin on sellainen olo, että tämänvuotisten elokuvien taso on tasainen. Joukossa on harvinaisen paljon epätyypillisiä ehdokkaita - independent-elokuvia, ei Hollywoodin suurtuotantoja. Mikään ei pomppaa erikoisen ihmeellisenä esille, koska kelpo elokuvia on listalla niin monta.

Kun kävin ehdokaslistoja läpi ja erityisesti miespääosaehdokkaat kiinnittivät huomioni. Listassa on niin monta hyvää roolisuoritusta, että on todella vaikea veikata voittajaa. 

Alkuvuodesta näin Ma Rainey's Black Bottomin ja ajattelin ehdokkaat kuultuani, että ilman muuta Chadwick Boseman ansaitsee palkinnon ja kunnian postuumisti. Sitten katsoin Mankin ja ajattelin, että Gary Oldman oli aivan loistava roolissaan. Tällä viikolla vaikutuin Sound of Metal elokuvan Riz Ahmedista. Unohdin elokuvaa katsoessa, että kyseessä on näyttelijä ja elokuva - ei dokumentti. Vasta päivä elokuvan jälkeen ravistauduin tästä fiiliksestä. Minaria ja The Fatheria en ole nähnyt vielä, joten vaikea sanoa näiden kahden miespääosan suorituksesta mitään, mutta noita kolmea edeltävääkin olisi jo vaikea panna paremmusjärjestykseen.

Naisista Viola Davis oli Ma Rainey. Jälleen tuntui siltä, että kyseessä ei ollut rooli, vaan eläminen kyseisenä henkilönä. Vanessa Kirby oli riipaiseva Pieces of Woman -elokuvassa. Tämän elokuvan hienous oli myös alkukohtauksessa, joka jysähti suoraan kaikessa kauhistuttavuudessaan katsojan tajuntaan. Muiden elokuvien näkemistä vasta odotan. Nomadlandin Frances McDormandin näkemistä odotan Vappuna, hänestä kun on povattu tämän kategorian voittajaa.

Parhaiden elokuvien kategorian ehdokkaista olen niin ikään ehtinyt nähdä vasta osan. 

Mankille ennustettiin jo ilmestyessään monenlaisia palkintoja, mutta hirveästi en ole nähnyt elokuvaa hehkutettavan tavallisten katsojien keskuudessa. Nopeatempoisessa, nasevassa dialogissa yhdistyvät USA:n politiikka ja hollywoodilainen elämä. Tämän jälkeen oli pakko katsoa uudelleen Citizen Kane - ja Ihmemaa Oz. Gary Oldmanin lisäksi pidin myös naisroolien Amanda Seyfieldistä (mm. Mamma Mia) ja Lily Collinsista (mm. Emily in Paris, Phil Collinsin tytär).

Sound of Metal oli koskettava elokuva, joka vei katsojan kokemaan kuuloaistumusten kautta päähenkilön kokemusmaailmaa. Itse koin elokuvan vaikuttavan koko kehoon ja jäsentymättömiin tunnekokemuksiin, eli ei ollut kyse vain kuulemisesta (tai ei-kuulemisesta), vaan mitä tämä aistimus itsessä synnyttää. Ei ole helppoa hyväksyä ja sopeutua, päästää irti entisestä. 

The Trial of the Chicago 7 - Aron Sorkinin ohjaama oikeussalidraama tuntui ajankohtaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1968. Sacha Baron Cohen tekee tässä muiden näyttelijöiden ohella todella hyvän ja elokuvaa kantavan roolisuorituksen.

Palkintoja ja elokuvia odotellessa!

 

Aasialaisia leffoja

Olen Helmet-elokuvahaasteen myötä innostunut aasialaisista elokuvista, erityisesti korealaisista ja japanilaisista leffoista. Siksi olin iloinen, kun bongasin Facebookissa Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaalin. Festari ei ole uusi, sitä on järjestetty monen vuoden ajan. Itselleni tämä kahdeksas festari oli kuitenkin ensimmäinen. Jos festivaali olisi järjestynyt normaaliin tapaan Helsingissä elokuvateatterissa, se olisi jäänyt minulta suurella todennäköisuudellä väliin. Nyt striimipalvelun kautta osallistuessani festari tulikin kotisohvalle ja siihen oli helppo osallistua. Samalla islantilainen villapaitani edistyi kymmeniä senttejä. Teknisiä vastoinkäymisiä oli parin elokuvan kohdalla, mutta sain niihin todella nopeaa ja ystävällistä apua festarin tekniseltä tuelta. Sain viestin jopa keskiyön jälkeen lähettämääni tukipyyntöön!

Aloitin katsomalla japanilaisen Aristrocrats -elokuvan. Leffassa nuoret ja rikkaat etsivät onnea järjestetystä avioliitosta. Elokuvan kautta japanilainen luokkayhteiskunta valottuu todella hienosti. Onnen löytäminen ei ole helppoa, vaikka osaisi käytöstavat ja olisi syntynyt hulppeisiin oloihin.

The House of Us tulee Etelä-Koreasta. Siinä lapset koettavat selviytyä kesälomalla ilman vanhempiaan. Yksinäinen teini-iän kynnyksellä oleva Hana adoptoi itselleen kauppamatkalla löytämänsä "pikkusiskot", ja alkaa tehdä heille ruokaa ja leikkiä heidän kanssaan. Suloinen leffa kertakaikkiaan.

Hold me Back on japanilainen romanttinen elokuva. Siitä tulee mieleen Amelié päähenkilön mielikuvituksen vuoksi. Sinkkuuteen eli sooloiluun tottunut Mitsuko tasapainoilee sen kanssa, haluaako luopua mielessään olevasta A:sta vai tutustua oikeaan poikaan, Tadaan. Plussaa leffalle vielä Roomassa käymisestä.

Money Has Four Legs on elämäni ensimmäinen burmalainen elokuva. Elokuva kertoo elokuvan tekemisestä sensuurin keskellä, rahapulasta, pankkiryöstöstä ja muistin menetyksestä. Hauska tapaus ja ihana ikkuna vieraaseen kulttuuriin.

Malu sijoittui Malesiaan ja Japaniin. Elokuva oli surumieleninen kertomus erilleen joutuvista sisaruksista, masennuksesta, itsetuhoisuudesta ja selviämisyrityksen raskaudesta. Juurettomuus ja rakkauden puute on ilmeistä näiden naisten elämässä. Katsoessa on hyvä päästää irti pakosta tietää, kuka tämä on, mihin nyt siirryttiin - ja vain antaa elokuvan virran viedä. Matkan varrella alkaa hahmottaa, miten siirrytään ajasta ja henkilöstä toiseen. Erittäin kiinnostava elokuva. Olisi kiva nähdä toistekin ja keskustella tästä jonkun kanssa. Sopisi hyvin psykologisille leffafestareille.

Ainu Mosir oli todella kiinnostava japanilaisleffa, jossa tutustuttiin Ainuihin, Japanin alkuperäiskansaan. 14-vuotias Kanto eli vaikeaa elämänvaihetta isän kuoleman, murrosiän, oman identiteetin löytämisen ja yhteisön perinteisiin liittymisen kanssa. Japani on tunnustanut Ainujen olemassaolon vasta aivan viime vuosina. Heitä ei juurikaan ole käsitelty elokuvan keinoin, joten tämä oli ainutlaatuinen mahdollisuus siihen.

The Man Standing Next kertoo Etelä-Korean poliittisesta historiasta vuonna 1979. Silloinen presidentti salamurhattiin ja elokuva palaa aikaan juuri ennen tätä ja kertoo, mikä johti tapahtumiin. Melkoisen aggressiivista politiikkaa. Hahmottui myös se, että tuohon aikaan Pohjois- ja Etelä-Korean politiikan tyylien välillä ei tainnut vielä olla kovin suurta eroa. Demokratia ei vielä ollut rantautunut politiikan toteuttamisen tavaksi.

Cleaners filippiiniläisten katolista koulua käyvien nuorten elämää. Englantia sirottelevan sekakielen puhuminen ei näköjään ole harvinaista muuallakaan päin maailmaa. Myös kakkahuumori toimii eri maailman kolkissa. Amatöörinäyttelijät toivat elokuvaan autenttista kohellusta ja nuoruuden kipupaikkoja. Mustavalkoista elokuvaa tehostavat yliviivaustussilla värjätyt yksityiskohdat.

Coalesce tulee Kambodjasta - elokuvamaa, josta en aiemmin ole nähnyt mitään. Ohjaaja on ranskalainen, nuoret näyttelijät paikallisia. Tuntui, että nuoret joutuivat monenlaisille vaaroille alttiiksi. Omat impulsiiviset päähänpistot ovat oma lukunsa, inhottavammalta tuntuu hyväksikäyttö, mitä länsimaiset keski-ikäiset miehet ja naiset kohdistavat nuoriin. Silti nuorissa on samaa raikkautta kuin nuorissa joka puolella. Tulevaisuus auki ja oma itse hieman hukassa.

Red Post on Escher Street. Ihailtu ohjaaja järjestää koekuvaukset ja sekalainen joukko nuoria naisia saapuu paikalle toivossa saada elokuvasta rooli. Parasta elokuvassa oli eriskummallisten hahmojen kirjo ja ripaus romantiikkaa.

Company Retreat. Hotelliketjun työntekijöiden työhyvinvointireissulla käydään läpi töissä tapahtunutta seksuaalista häirintätapausta ja sen seurauksia uhrille, Sakille. Asiasta keskustellaan perusteellisesti prosessin monessa eri vaiheessa. Kun työpaikka ei ota vastuuta irtisanomalla tekijän, syntyy tilaa kiusaamiselle, toinen toistensa epäilylle ja emontionaaliselle pahoinvoinnille. Tositarinaan perustuva, näyttelijöiden kanssa tehty elokuva. 

Yksi elokuva jäi tarjonnasta katsomatta, kun aika loppui kesken. Hieno kokemus! Tuli sukellettua monen maan vieraaseen kulttuuriin ja havaittua, että nuorten elämä on hyvin samantapaista kipupaikkoineen kuin meilläkin, kulttuuri vain on aivan toisenlainen.

Teatteria koronan aikaan

Monet kirjoituksistani linkittyvät tällä hetkellä koronaan, koska se vaikuttaa elämään niin merkittävällä tavalla ja monella tasolla. Työni on muuttunut etätyöksi - ja niin on suuri osa harrastuksistanikin. Olen ollut ahkera teatterissa kävijä, eikä esittävää taidetta voi korvata esimerkiksi katsomalla elokuvia tai TV-sarjoja. Kaipaan kontaktia elävään taiteeseen, siihen, että kokemus tuotetaan katsomossa juuri nyt oleville ihmisille. Ammattitaitoinen näyttelijä välittää tarinan ja siihen liittyvän tunneskaalan, ja on samalla jollain tasolla tietoinen siitä, miten yleisö sitä myötäelää. Tätä vuorovaikutusta ei tietenkään elokuvan kanssa synny. Tämä kuitenekaan ei ole minun mielessäni yksinomaan hyvä tai huono asia. Toista vain ei voi korvata toisella. Esittävä taide ei ole korvattavissa.

Suhtauduin ensin epäilevästi teattereiden striimauksiin juuri edellä mainitusta syystä. Ymmärsin toki taitelijoiden syvän hädän siitä, että työtä on näissä oloissa muutoin mahdotonta tehdä. Ajattelin myös, etten jaksa istua ruudun ääressä yhtään enempää. Kun vihdoin pääsin yli omien esteitteni, huomasin olevani tyytyväinen, että voin taas hankkia lippuja teatteriesityksiin entiseen tapaan. Haluan myös kantaa korteni kekoon ja kannattaa teatteritoimintaa näissä oloissa osallistumalla tavalla, jolla voin.

Tällaisia taltiointeja tai livestriimauksia olen kevään aikana katsellut:

Rakkauden päätös Kansallisteatteri

Esitys oli ensinnäkin ilmainen, josta iso kiitos Kansallisteatterille. Intensiivinen erodraama oli voimakas kokemus katsojalle. Erossa on kaksi eriävää kokemusta, siinä voi helposti asettua toisen puolelle toista vastaan. Oli mielenkiintoista kuunnella ja myötäelää kummankin monologia ja samalla katsoa, miten toinen osapuoli otti vastaan tunnepurkauksen koko kehollaan. Ei jäänyt epäselväksi, millainen myrsky ero voi olla. Se vetää ihmisen juuriltaan perustavanlaatuisesti.

Hesarin arvio Rakkauden päätöksestä

Toksinen kabaree Q-teatteri

Q-teatteri kuuluu ehdottomiin suosikkeihini suomalaisista teattereista. Pyrin mahdollisuuksien mukaan näkemään esityksiä, erityisesti Saara Turusen ohjaustyötä. 

Katselin tämän dystooppisen scifinäytelmän livestriiminä. Näytelmän käsikirjoittajana ja ohjaajana oli Juho Mantere ja aiheena ekokatastrofi. Teema, joka on yhä enemmän näkyvillä teatterissa - taisi olla neljäs hieman saman lajityypin teatteri minulle parin vuoden sisään. Ja syystä. Ilmastonmuutos ja maailman tilanne ON ahdistavaa, jos ihminen sitä pysähtyy edes hetkeksi kaikelta viihtymiseltään ja itsekeskeiseltä ”minä en ainakaan aio muuttaa elämäntapojani” -asenteiltaan miettimään. Kabaree ja viihde ovat juuriltaan poliittista vaikuttamista. Viihdettä voi käyttää myös päinvastaisiin tarkoituksiin - turrutammeko itsemme kuoliaiksi viihtymällä? Mahtava läpileikkaus suomalaiseen ja eurooppalaiseen teatteriin, kirjallisuuteen ja viihteeseen. Satiirinen valokeila kääntyy tasapuolisesti joka suuntaan.

Hesarin arvio Toksisesta kabareesta

Kiviä taskussa Helsingin kaupungiteatteri/Karanteeniteatteri

Kiitos Karanteeniteatterin 1-vuotisnäytännön tuli viimein mahdollisuus nähdä tämä hersyvän hauska ja riipaiseva näytelmä. Kaksi virtuoosimaista näyttelijää, Martti Suosalo ja Mika Nuojua vetävät läpi noin 15 erilaista roolia. Roolit, roolihekilöiden iät, sukupuolet ja persoonat vaihtuvat silmänräpäyksessä murteen, kehotyöskentelyn ja vaatteide muuntelemisen avulla. Erityisen ilahtunut olin Suosalon pistämättömän hyvästä Turun murteesta, jota kuulee enimmäkseen imitoitavan todella huonosti. Suosalo toi kivasti esiin murteen laulavan vaihtelun korostamalla sitä juuri sopivasti. Hengästyttävä veto. 

Oli myös hauska lukea arvioita ja lehtijuttuja tästä melkein 20 vuotta täysille saleille esitetystä näytelmästä. Eilenkin yleisössä oli yli 5000 lipun lunastanutta. Miten Suosalon tytär 7-vuotiaana lähti näytännöstä pois, koska "isä ei ole tuollainen" ja miten joku oli nauranut eturivissä niin, että oli iskenyt otsansa lavan reunaan. Uskomattomia muistoja on varmasti kertynyt näille näyttelijöille tämän parissa.

Hesarin arvio Kiviä taskussa

Saatana saapuu Moskovaan Tampereen teatteri

Katselin tämän vaikuttavan livestriimin Tampereen teatterista. Alkuperäiseltä nimeltään kirja on Mestari ja Margarita ja mm. Suomessa nimi on kääntynyt muotoon Saatana saapuu Moskovaan. Näytelmä oli kokonaisuutena todella vaikuttava teos. Siinä oli kohdillaan paitsi ohjaus, myös näyttelijätyö, lavastus, puvustus, valaistus ja äänimaailma. Näytelmä oli niin komea kokonaisuus, että se todella ansaitsisi live-esityksen suurella näyttämöllä. Tarinan kissa on muuten yksi niistä kirjallisuuden kissoista, johon Kissani Jugoslavian kissa viittaa.

Keski-Pohjanmaa -lehden arvio näytelmästä

Paljon melua teatterista arvio näytelmästä

Rikinkeltainen taivas Kansallisteatteri

Tulossa