Aurinkobaletti perustettiin, kun olin yläasteikäinen. Kävin vielä balettitunneilla Raija Lehmussaaren balettikoulussa ja opettajani
Riitta Kotisaari oli Aurinkobaletin koreografina ja ehkä tanssijanakin (tätä en
muista niin tarkkaan). Muistan vieläkin sen tunteen, kun tajusin, että näinkin
voi tanssia, että se on kuin tarinan kerrontaa ja teatteria. Voimistelun ja
tanssin harrastajana en ollut ennen Aurinkobalettia tajunnut, että tällainen
esittävän taiteen muoto on olemassa.
Näytöksiä on sittemmin tullut koluttua,
vuosikymmeniä. Turkulaisista tanssiteattereita nimenomaan Aurinkobaletti on
minun juttuni. Pidän AB:n ideoista ja tyylistä. Nyt katselin
heitä ensimmäisen kerran etänä. Pidin erityisesti kahdesta jälkimmäisestä
biisistä, ensimmäisen kohdalla en ollut riittävän virittynyt tai katselukokemus olisi
edellyttänyt lähikontaktia yleisössä.
Oli hauska katsoa striimissä esitettyjä vanhoja valokuvia
ja kuunnella AB muisteloita. AB on kuin vanha luottoystävä ja
40-vuotisnäytöksestä tuli luokkakokous ja kotialbumin katselu -fiilis.
Törmäsin ryhmään Facebook-mainoksen kautta ja ostin striimilipun näytökseen Jazz Ain’t Nothin’But Soul , koska sen esittelyvideo näytti niin energiseltä. Esityksessä yhdistyivät afrikkalainen ja afro-karibialainen rytmi, musiikki
ja nykytanssin muoto Talawa-tekniikka.
Mainoksesta poiketen rytmi oli paikoin hidastettua. Syntyi unenomainen tunnelma, kuin olisi katsellut tanssia jostain toisesta todellisuudesta. Kaunista liikettä, jota olisin katsellut pitempäänkin kuin tunnin.
Näytöksen järjesti norjalainen Dansens Hus. Mainio esimerkki siitä, miten korona-aikana kulttuuri voi tulla yllättävän lähelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti